Minä

Minä

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Linkkivinkki: Luonnollinen ja lempeä sektio

Sektiokin voi olla jotain niin paljon enemmän kuin kliininen toimenpide, jossa luonnollisuudelle ja lempeydelle ei ole osaa eikä arpaa. Tällaista Suomeen, kiitos!

tiistai 24. tammikuuta 2012

Niin, miksi halusin sektion?


Ystävä toivoi, että kirjoittaisin blogiin vielä viimeiset sanat, tiivistäisin vastauksen kysymykseen ”miksi”.

Lähes vuosi on vierähtänyt synnytyksestä ja tyttö on hämmästyttävän terve, poikkeuksellisen rauhallinen ja tietenkin uskomattoman suloinen. Yhteiselämämme alkoi pari tuntia synnytyksen jälkeen vierihoidolla ja jatkui siitä lähes ympäri vuorokauden kantoliinaillen, iho ihoa vasten. Pienet sormet haromassa rintaa, maitotyytyväinen venytys ennen nukahtamista, vastasyntyneen tuhina ja ähinä, säälittävät rimppakintut. Voi sitä aikaa.

Tällä hetkellä tyttö opettelee omassa sängyssä nukkumista perhesängyn sijaan, syö taitavasti sormin samaa ruokaa kuin mekin, tavoittelee ensiaskeliaan ja viettää päivät seuraillen tarkasti isosiskon touhuja. Portaille kiivetessä sattuu välillä vahinko ja muksahdusta seuraava, riipaiseva ”ätiii” saa sydämen taittumaan kahtia ilosta ja haikeudesta, nyt se jo on niin iso. Ajatella, että vasta vuosi sitten aloitin tämän blogin, peloissani ja ahdistuneena.

Olen edelleen 100% tyytyväinen sektiopäätökseen. Sain parhaan mahdollisen alun tyttärelleni ja meidän välisellemme suhteelle, lempeän, rauhallisen, turvallisen ja läheisen. Kuten aiemmin kerroin, parantuminen oli nopeaa ja nyt leikkauksesta on jäljellä haalistunut hymynaama jossain alushousujen piilottamana. Kaikki on mallillaan.

Tarjosin tätä blogin aihetta Vauva-lehteen ja artikkeli ilmestyikin joulukuun numerossa 2011. Olen saanut palautetta blogin, lehden, sähköpostin, facebookin välityksellä, jopa tekstiviestitse, enimmäkseen vierailta ihmisiltä, 99% näistä positiivisia. Kuten ystäväni totesi, voi olla, että aihe ei ole enää niin tabu kuin ajattelimme. Voi olla, että sektion toivominen on jo hyväksytympää kuin ennen. Ihanaa, toivon todella että näin on.

 Tässä blogissa on syvennytty aiheeseen toden teolla, siis siihen miksi sektio on hyvä vaihtoehto ja miksi sektion saaminen pitäisi olla helpompaa. Mutta kysymys siitä miksi MINÄ halusin sektion, on ehkä jäänyt vähän epäselväksi. Luulen, etten tiedä ihan täysin vieläkään. Ainakin siksi, että minusta kenenkään ei tarvitse joutua kokemaan sellaista kipua, jota alatiesynnytys voi olla. Minun ei tarvitse kokea sitä kipua. Minä pelkäsin joutuvani kokemaan sellaista helvettiä mitä ensimmäinen synnytykseni oli, vaikka kuinka ”onnistunut” olikin. Henkisesti ja fyysisesti. 

Toisekseen on olemassa vaihtoehto. Jos voin valita kävelenkö töihin pakkasessa jäätyen vai autolla, valitsen jälkimmäisen. Se on vähän riskaabelimpaa, mutta emme elä kivikaudella ja minulla on oikeus helpottaa elämääni modernin yhteiskunnan mahdollistamilla tavoilla. Päänsärkyyn otan lääkkeen, päätän itse lapsiluvustani ja lasten tulon ajankohdasta, elän elämääni leppoisasti, turvallisesti ja saan kaiken helpolla, olenhan länsimainen nainen, jolla on oikeus päättää elämässään lähestulkoon kaikesta, fyysisesti, henkisesti, taloudellisesti, juridisesti ja moraalisesti. En tiedä onko se oikein vai väärin itsessään, mutta synnytys ei totta vie ole se kohta, jossa haluan luopua näistä oikeuksistani.

Halusin siis sektion koska 
a.) inhoan alatiesynnytystä (inhoan on selkeästi täsmällisempi termi kuin "pelkään") 
b.) minulla on mahdollisuus toiseen vaihtoehtoon. 

Lisäksi tärkeäksi nousi kohta c.) haluan auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia äitejä. Koska syystä tai toisesta sektioasia nousi mielessäni niin suureksi ja merkitykselliseksi, koin terapeuttiseksi sen, että dokumentoin sen mahdollisimman tarkasti ja jaoin sen muiden luettavaksi. Minusta oli tärkeää antaa tunteille ja ajatuksille sanat, jotta sekä minä että kanssani samoista asioista tuskailevat voisivat käyttää noita sanoja hyödykseen perustellessaan toiveitaan terveydenhoitajille, kätilöille, lääkäreille ja omille läheisilleen. 

Näin vuosi synnytyksen jälkeen. Ehkä 10 vuoden päästä syyt ovat selkiytyneet entisestään, tai sitten eivät. Ehkä 10 vuoden päästä koko asia on menettänyt kaiken merkityksensä mielessäni. Ehkä muistan koko asian vasta kun omat tytöt, ehkä, saavat joskus lapsia. Vuodet näyttävät.