Onhan se selvää, että on helpompaa todentaa sikiön perätila kuin äidin pelkotila. On myös helpompaa tilastoida leikkaushaavojen tulehdukset, kuin äidin raskauden aikaisen stressin aiheuttamat vaikutukset lapseen. Ei tämä ole ensimmäinen eikä takuulla viimeinen tilanne, jossa fyysiset ongelmat hakkaavat mennen tullen psyykkiset. Pään vaivojen tutkimus on edelleen taaperonkengissään verrattuna ruumiin tutkimukseen. Aika moni tuntuu edelleen ajattelevan että mielenterveysongelmat kuuluvat hulluille ja hysteerisille, joillekin muille kuin minulle itselleni tai minun tutuille. Ottaisivat itseään niskasta kiinni sen sijaan että jäävät kotiin makaamaan ja kuluttamaan minun veroeurojani.
Tutkin itse pro gradu –työssäni aikoinaan emootioita ja niiden tutkimusta ja surukseni havaitsin että hiljaista on ollut. Tunteita on pidetty lähes tähän päivään asti kaikissa tieteenaloissa aivojen epätoivottuna sivutuotteena, sellaisena ikävänä naismaisena haittatekijänä, joka estää mieliämme toimimasta järkevästi. Tavallaan tämä on tottakin, vrt. edellinen blogikirjoitus ajattelun intuitiivisista virheistä. Toisaalta emootiot eroavat intuitiosta monin tavoin eikä niiden merkitystä tulisi vähätellä. On viitteitä siitä, että emootiot vaikuttavat mm. toimintaamme ja päätöksentekoomme huomattavasti voimakkaammin kuin järkevä rationaalinen ajattelu, mitä toki monikaan meistä ei halua myöntää (”siis mähän valitsen makkarani ja automerkkini ihan vaan sillä hinta-laatu-perusteella, muhun ei noi mainokset kato tehoa”). Itse asiassa yhä useampi tutkija alkaa hyväksyä sen tosiasian, että tunteet kannattaa ottaa tosissaan ja että ne ovat itsessään arvokkaita.
Samaisessa gradussani tutkin myös pelkoja, turvattomuuden tunnetta ja näiden vaikutusta ihmisen toimintaan ja ajatteluun. (Samoin käsittelin suostuttelun, manipulaation ja propagandan käsitteitä, eroavaisuuksia ja subjektiivisuutta. Tästä tosin vasta myöhemmissä kirjoituksissa lisää.) Aihe on siis läpikotaisin poikkitieteellisesti tuttu ja olen tutustunut moninaisiin pelkoja ja turvattomuutta käsitteleviin tutkimuksiin ja kirjallisuuteen. Pelkoa on pyritty määrittelemään useilla eri tavoilla ja se on jaoteltu erilaisiin alakasteihin. Sen oireita ja tunnusmerkkejä on pyritty selvittämään mahdollisimman objektiivisesti. Kaikista tieteellisistä tutkimuksista on kuitenkin luettavissa sama tosiasiallinen fakta: pelko ja turvattomuus ovat subjektiivisia tunteita, joita ulkopuolisen on vaikeaa, jollei suorastaan mahdotonta, kohdehenkilön puolesta määritellä tai diagnosoida. Tutkimuksen on perustuttava kohdehenkilön omiin kertomuksiin ja tulkintaan asiasta, fenomenologiseen tutkimustapaan.
Huomaan ajattelevani tässä prosessissa useasti, kuinka mukavaa olisi jos olisi joku kätilö tai lääkäri, joka olisi minun puolellani ja auttaisi minua tässä kaikessa. Siis mitä? ”Minun puolellani”? Millä puolella ne kätilöt ja lääkärit sitten ovat, jos eivät minun puolellani? Minä olen sillä puolella, joka haluaa synnyttää terveen lapsen ja selvitä siitä tapahtumasta selväjärkisenä ja onnellisena. Onko terveydenhuoltohenkilökunta sitten vastapuolella tätä?
Haluaisin nähdä tämän koko suunnattoman, monivivahteisen ja tunnepitoisen synnytystapakeskustelun ennemmin vaakakuppeina, joissa eri henkilöillä painavat erilaiset syyt. Jokainen ihminen painottaa erilaisia asioita elämässään, omien ajatustensa, arvojensa, uskomustensa, tunteidensa, kokemustensa, toiveidensa ja muiden kontekstisidonnaisten tekijöidensä perusteella. Toisilla vaakakupissa painaa halu synnyttää mahdollisimman luonnonmukaisesti, toisilla halu hyödyntää modernia tekniikkaa. Ihmiset ovat erilaisia: toinen asuu Helsingin keskustassa kerrostalossa ja pelaa Angry Birdsiä iPhonella, toinen elää Pohjois-Karjalan pikkukylässä hirsitalossa ja kasvattaa omat porkkanansa. Vaakakupeissa painavat erilaiset asiat, myös synnytyksessä.
Minun vaakakupissani painavat kaikki nämä asiat, joista olen tässä blogissani puhunut. Kokonaisuus on valtava, uskoisin että niin on monella muullakin. Ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi pelkosektiotoiveista on niin vaikeaa puhua muille ja miksi moni haluaa pitää asian omana tietonaan. En minä ainakaan pysty kertomaan työkaverille kesken einespizzan lämmittämisen että ”miksi mä nyt haluan se sektion ja onko se nyt sen arvoista”. Aion yrittää muotoilla sektiotoiveeni syyt muutamaan lauseeseen vielä tämän prosessini aikana. Nyt en siihen kuitenkaan vielä pysty, koko asia velloo liian suurena mielessäni. Voin sen sijaan kertoa mitä asioita kupissani ei ole.
Kysymys ei ainakaan ole pakenemisesta tai helppouden hakemisesta, niin kuin monet epäilevät. Vai onko joku sitä mieltä että näiden pohdintojen ja sype-taistelujen jälkeen tämä synnytystapa olisi jotenkin helpompaa tietä kulkemista? Voin kertoa että jos pelkkä helppous painaisi kupissa, niin kyllä tästä hommasta olisi heitetty hanskat tiskiin jo alkumetreillä. Olisin satamiljoonaa kertaa mieluummin perussynnyttäjä, joka hiukan jännittää synnytystä, mutta lähtee hommaan odottavalla ja innokkaalla mielellä, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Voin vannoa, että vastavirtaan uijalla MIKÄÄN ei ole helppoa.
Kysymys ei myöskään ole kivun pelosta tai oman kropan muutosten välttämisestä, kyllä minä ainakin tiedän että kummallakin tavalla sattuu perkeleesti ja vartaloni kantaa ne jäljet jotka sen on tarkoitus kantaa.
Kysymys ei ole siitä, että minulla olisi harhaluuloja synnytyksestä, kuvittelisin että haljenneet lantiot ja ”kun kaverillakin kävi tälleen” –tarinat olisivat minunkin ehdoton kohtaloni, ettenkö tietäisi ne kaikki ns. faktat, joilla lääkärit ajattelevat minun pääni kääntyvän. Minä tiedän kyllä mitkä ovat perusteet ja prosentit. Ja mitkä ovat tilastoja ja mitkä ”tilastoja”. Tämän synnytyksen kulkua ei kukaan osaa ennalta satavarmasti sanoa, joten kaikki syyt jotka kertovat miten muiden synnytykset ovat menneet, ovat minulle epäolennaisia.
Sanoin aiemmin etten pelkää alatiesynnytystä. Se on oikeastaan aika paljon hankalampi vyyhti, kuin tuosta lauseesta ymmärtäisi. Totta kai pelkään synnytystä, kumpaakin tapaa. Oikeastaan pelkään ihan mielettömästi ja vähän kaikkea. Epärationaalisesti, tunteikkaasti, faktoista ja järjestä piittaamatta. Alatiesynnytyksessä pelkään kipua, kuten sektiossakin. Alatiesynnytyksessä pelkään ihan järjettömästi että vauvani vaurioituu, hiukan pelkään sitä sektiossakin. Alatiesynnytyksessä pelkään omaa vaurioitumistani, samaa pelkään sektiossa, hiukan enemmän siinä. Pelkään että sairaalassa on kiirettä ja minua kohdellaan välinpitämättömästi. Pelkään että lääkkeet eivät vaikuta. Pelkään että menetän hallinnan. Pelkään että minun tarvitsee hallita ja tietää mitä tehdä. Pelkään etten osaa. Pelkään kuolemaa. Pelkään lapseni menettämistä. Pelkään että toinen synnytys on pahempi kuin aiempi. Pelkään että toinen synnytys on yhtä kamala kuin ensimmäinen, että taas puutuu jalka ja en jaksa hengittää ja mieli on hämärä ja usvainen. Pelkään että teen jotain väärin tai olen huono. Pelkään että sype-keskustelun inhottava lääkäri leikkaa minut ja kostaa tekemäni muistutuksen. Pelkään että minut leikataan välinpitämättömästi tai joku sanoo ikävästi valinnastani tai minulle ei anneta riittävästi kipulääkettä kostoksi kun olen valinnut itsekkäästi keisarileikkauksen tai henkilöstö muuten tiuskii minulle. Pelkään leikkauksen jälkeistä aikaa ja nousemista pystyyn, vessassa käyntiä, etten pysty imettämään vauvaa. Pelkään etten saa vauvaa viereen komplikaatioiden vuoksi. Pelkään että esikoiseni traumatisoituu kun en pysty pitämään häntä sylissä. Pelkään tulehduksia, repeämiä, kipuja kummankin tavan kohdalla. Pelkään käydä äärirajoillani enää uudelleen, toisaalta pelkään myös uutta kokemusta leikkauksesta. Ehdota melkeinpä mitä tahansa, pelkään varmasti myös sitäkin, ainakin jollakin asteella.
Eniten pelkään kuitenkin tätä taisteluani. Että stressaan, itken päivittäin, en saa nukuttua, heräilen keskellä yötä tunneiksi pohtimaan mitä minun pitää sanoa tai tehdä, suren, ahdistun, en pysty keskittymään mihinkään, en jaksa syödä, ajattelen vain seuraavaa vaihetta tai tapaa miten edetä ja mitä teen jos en saakaan sektiota. Pelkään niin että ajatukset pyörivät ympyrää ilottomassa meressä, sisuskalut vääntyvät mutrulle ja muutun yhdeksi mustaksi pelkääväksi olennoksi. Pelkään etten enää iloitse lapsestani ja raskaudestani, että masennun nyt, että saan synnytyksen jälkeisen masennuksen, etten voi iloita lapsestani sen synnyttyäkään tämän prosessin uuvuttamana. Pelkään sitä, kuinka lapsen liikkeet ja raskauden ajattelu ovat värittyneet tämän surullisen taistelun vuoksi, miten en halua muistaa että minussa kasvaa pieni nykerö, koska en halua joutua synnyttämään sitä alateitse ja huomaan ajattelevani pahoja tabuajatuksia sikiöstä. Pelkään että minua ei kuunnella, oikeuksiani ei kunnioiteta, epäonnistun ja minut hylätään välittämättä tunteistani. Sitä minä pelkään enemmän kuin mitään muuta. Ja sitä pelkään niin paljon, etten pysty sitä sanoin muotoilemaan. Sinun on vain uskottava, että tämä pelko, tämä tunne, se on lamaannuttavaa ja se syö minusta sen onnen, jota raskaudessa jokaisen tulisi saada kokea.
Tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, että sektio ei poista syitä siihen, miksi tunnen näin kun tunnen. Monet taustalla olevista asioista juontavat juurensa muualle ja kannan niitä mielessäni yhtä lailla muissa elämäni tilanteissa. Sektiopäätös sen sijaan poistaa sen stressin ja pelon TUNTEEN, joita tällä hetkellä koen. Ei välttämättä täydellisesti, sillä toki ymmärrän pelätä hieman myös sektiota, mutta riittävästi. Ei syitä pelkoon, vaan itse pelon tunteen. Ja tämän väitteeni perustan sille faktalle, että tuo tunne on yksin minun todennettavissa, vain minä voin sanoa, että pelkään synnyttää alateitse ja vain minä voin sanoa, että pelkoa helpottaa, jos tiedän saavani synnyttää sektiolla. Yksikään psykiatri tai terapeutti ei poista minusta tai kenestäkään muustakaan pelkopotilaasta pelon juuria ja syitä 9 kuukaudessa. Sen sijaan lääkäri voi sektiopäätöksellään poistaa pelon tunteen yhdellä ainoalla lauseellaan.
Minulla siis vaakakupissa ovat ainakin pelot, pelot synnytyksestä itsessään ja pelot prosessin tuomista ongelmista. Noin niinkuin muun muassa. Joka tapauksessa syyt ovat henkisiä. Ovatko lääkärin vaakakupissa olevat fyysiset komplikaatioriskit todella näitä psykologisia puntteja painavampia, niin painavia että niiden varjolla kannattaa uhrata äidin onnellisuus? Kumpi on tärkeämpää, epätodennäköinen mahdollisuus fyysisiin ongelmiin vain varma psyykkinen ongelma? Ja ennen kaikkea, miksi nämä nähdään jotenkin erillisinä tekijöinä, joista tulee valita jompikumpi? Onhan ihminen psykofyysinen kokonaisuus, jonka hyvinvointiin vaikuttavat niin mieli kuin ruumiskin, symbioosissa toisiinsa. Jos mieli voi huonosti, voi vartalokin. Tässä tapauksessa kaksi vartaloa.
