Minä

Minä

torstai 3. helmikuuta 2011

Kivusta ja sen kokemisesta


Nimimerkki "_ Faeron" kirjoittaa Helistimen keskustelupalstalla mielestäni aika nasevia kommentteja aiheeseen. Tässä hänen tekstinsä:



Ajatusleikki: Mitä jos hetken kuvittelisi, ettei synnytykseen liity ollenkaan kipua? Pelkäisikö sitä silloin ja jos, mitä pelkäisi?

Todella vaikeaa kuvitella, mutta yritän. Kuvittelen synnytyksen vähän kuin gynegologikäynniksi, rutkasti pidemmäksi vain ja tulokseksi syntyneen vauvan ja oman kropan jäljet synnytyksestä.

Tuntematon roplaa kroppaani. Niin gynegologillakin. Eipä tuo haittaa, roplatkoon nyt, se on siihen tottunut ja lopputulos on tärkeintä, ja mikäs tässä ollessa, itseenihän ei satu. Eli omalla kohdallani tuntematon ihminen ei ole ongelma.

Entä jos tarvitaan monta tuntematonta? No sitten on vähän inhottavampaa, se on jo hiukan epämukava ajatus. Mutta jos ne tekevät työnsä ja auttavat minua niin menköön nyt, eihän minua satu. Eli sekään ei aiheuta omalla kohdallani pelkoa.

Entä jos vauvan terveys on vaarassa? No, itse en osaa asiaa edistää, toivon vain että tekevät parhaansa vauvan eteen ja teen kyllä kaiken mitä kehotetaan. Sitäkään en siis varsinaisesti pelkää.

Entä jos itselleni jäisi jälkivaurioita? Pienet eivät kovin paljon haittaisi. Isommista sitten selvittäisiin päivä kerrallaan vaurioiden vaatimalla hoidolla ja katsottaisiin mikä lopputulos olisi vuosien kuluttua, toivottavasti mahdollisimman hyvä. Hankalat vauriot olisivat varmasti todella ikäviä, ja ne ehkä aiheuttavat omalla kohdallani myös jonkinverran pelkoa. Mutta ei ratkaisevan suurta.

Entä muuttuva keho? No, sen suhteen ajatukset ovat hyvin sekalaiset, oma kehoni se on, muiden mielipiteillä ei ole väliä, upeaan temppuun kehoni pystyy, mutta tietysti olisi mukava niitä lempihousuja vielä joskus pitää, mukavahan olisi jos keho hyvin palautuisi, mutta vauva on ehdottomasti tärkeämpi kuin entinen keho. Aika sekavaa. Mutta pelkoa se ei omalla kohdallani aiheuta.

Entä jos kuolen? No, voinhan jäädä jonain päivänä auton allekin. Joskus kuolema on joka tapauksessa edessä. Mutta eipä se taitaisi nykypäivän länsimaissa synnytyksessä olla todellinen riski. Sekään ei ole minulle todellinen pelon aiheuttaja.

Synnytyksen luonnottomuus? No jaa, ihan sama, oli sitten luonnollista tai luonnotonta, ei se muuta sitä että se on Suurta Härdelliä. Ei siis omalla kohdallani pelkoja tästä.

En keksi enää muuta kuin sen kivun. Liitetään nyt siihen pidennettyyn gynegologikäyntiin se kipu. (Siinä vaiheessa ja sellaisessa synnytyksessä kun se todella on merkittävää, rauhallisesti käynnistyvän
synnytyksen alkuvaiheen tuntemukset voi unohtaa.) 

Johan muuttui kuva. Kroppa tuntuu siltä, että tekisi mitä tahansa, jos siitä kropasta voisi päästä ulos edes hetkeksi. Tekisi mitä hyvänsä, että sen kivun saisi lakkaamaan. Jep, tätä pelkään. Onko terve reaktio jossei tällaista pelkää? Millä ihmistä on enemmän peloteltu kautta koko ihmisen olemassaolon kuin kivulla? Mihin muuhun kidutus perustuu? Miksi ihminen varoo ja pelkää (sellaistakin, ettei se vielä vahingoittaisi pysyvästi) tulta, terävää, jäsenten vääntymistä (miehillä potkua sinneniin..)..? 

Ihminen pelkää kipua koska se sattuu ja tekee tolkuttoman pahaa, eikö niin? Minusta on täydellisen järkevää ja luonnollista pelätä kipua. Ja vaikka se synnytyksessä on miten "hyvää" kipua, niin minun on vaikea saada evoluution ikuisuuksien aikana muokkaama kroppani uskomaan järkeni ääntä ja tukahduttamaan kaikki vaistomaiset reaktiot koska tämä on nyt "hyvää" kipua. Jep, pelkään kipua. Ja minusta on ollut aina ihmeellisen kummallista, että synnytyspelolle etsitään heti jotain muuta syytä kuin kipu. Että eihän ensisynnyttäjä voi pelätä kipua kun ei ole sitä kokenut? Hullunkurista. Sitten varmaan kukaan ei pelkää kidutustakaan, tai noita edellä mainittuja. Kyllä kipua voi pelätä vaikkei olekaan sitä kokenut, me olemme ihmisiä ja osaamme välittää tietoa toisillemme ja kertoa kivusta toisillemme, emme eläimiä, joiden on koettava kivulias tilanne ensin itse, jotta osaavat varoa tuota kipua aiheuttavaa tilannetta sen jälkeen.

Itse asiassa kipuun liittyy myös toinen tekijä, jota pelkään selvästi: pelko itse.
Pelkään järjettömästä kivusta aiheutuvaa paniikkia, jonka takia menetän ajatusteni hallinnan ja joudun pakokauhuun. Pakokauhuiset ajatukset, toisin kuin kipu, eivät unohdu helposti ajan myötä, ja ne voivat aiheuttaa paljon harmia pitkän aikaa. Esimerkiksi niin, että vauvaan kiintyminen, vauvaan keskittyminen ja lapsen hoitaminen jopa vuosien ajan voi häiriintyä mieltä vaivaavista ajatuksista synnytyksen pakokauhusta. (Tämä on eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus.) 

Tästä päästään jo yhteiskunnalliseenkin ulottuvuuteen, koska lapsen hoito ja synnyttäjän mielenterveys ja tulevat synnytykset ovat vaakalaudalla. Tämä on asia josta ei myöskään kovin paljon mistään kuule, vaikka siitä kuuleminen etukäteen saattaisi auttaa lähes rokotteen lailla. (Ja jos tuollaisia pakokauhutapauksia pystyy kivunlievityksillä vähentämään niin mahtavaa, valtavan hieno asia!!!) (Yleisesti ottaen suosittelisin jokaiselle synnyttäjälle juuri sellaista synnytystä ja synnytystapaa kuin mitä itse haluaa. Kivunlievitys tai lievittämättömyys on jokaisen ikioma asia, eikä siinä voi toinen neuvoa muuten kuin kertomalla, mitkä ovat vaihtoehdot. Joka ikinen synnytys on erilainen, jokaisen synnyttäjän kipukokemus on yksilöllinen, kipu eri synnytyksissä voi erota kuin yö ja päivä eikä synnyttäjän kipua voi ymmärtää kukaan muu kuin synnyttäjä itse. Luota itseesi ja omiin mielipiteisiisi omista asioistasi!

Ajatusryöpsähtelyä


Minulla oli oikein hyvä keskustelutuokio lääkärin kanssa tällä viikolla. Synnytystavasta tehdään edelleen päätös vasta parin viikon päästä, mutta asenne, empatia ja asiakkaan kohtaaminen olivat tällä lääkärillä niin kohdallaan, ettei parin viikon odottelu enää ahdista. Ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin. Pienestä se on kiinni. Kyllä ystävällisyys on valtaisa voimavara, suosittelen lämpimästi jokaiselle lääkärille ja oikeastaan ihan jokaiselle ihmiselle. 

Huomaan ajoittain jo kyllästyväni tähän sektiohommeliin. Olen surffannut nyt viime viikot niin aktiivisesti aiheen äärellä, pohtinut eri näkökulmia, etsinyt tietoa ja käynyt unissani dialogeja, että voi olla että työ on kohta osaltani tehty. Olen onnellinen että olen saanut kerättyä näinkin paljon faktaa ja pohdintoja tähän blogiin, ehkä ne helpottavat jonkun pelkoisen tai toisinajattelevan elämää. 

Paljon olen silti jättänyt käsittelemättä. Asioita, joita olen pohtinut, mutta jotka eivät vielä ole jalostuneet teksteiksi. Paljon on myös faktaa linkittämättä, tilastoja läpikäymättä. Yksi järjettömän mielenkiintoiselta vaikuttava kohde olisi http://www.cesareandebate.blogspot.com/, jonka kirjoittaja (toimittaja ja tutkija) on pohtinut äidin valinnasta tapahtuvaa sektiota monilta eri kanteilta. Hän myös kirjoittaa parhaillaan kirjaa aiheesta. Blogissa on hurja määrä tutkimustietoa aiheesta, muun muassa. Suosittelen lämpimästi lueskelemaan läpi.

Olen myös pohtinut erityisesti keskustelupalstoilta tuttua asetelmaa kahdesta leiristä: sektioäidit versus alatiesynnyttäjät. En vieläkään jaksa ymmärtää, miksi toisilleen vieraat ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun sellaisella intohimolla. Provoillaan, provosoidutaan, haukutaan, yritetään alistaa toisia sanoilla, halveksitaan, tunnetaan ylemmyyttä, ärsytetään. Peruskauraa siis keskustelupalstoilla. Tavallaan hyvin kiehtovaa, mutta myös pohjattoman surullista. 

Olen ehdottomasti itsekin sitä mieltä, että vanhat lässytykset ”jokainen äiti on paras äiti lapselleen” –tyyliin ovat valetta ja puppua. On ihan kauhean paljon äitejä, joille ei tulisi suoda vanhemmuutta, jotka eivät todellakaan ole parhaita äitejä lapsilleen. Toisaalta on huomioitava asioiden kokoluokka ja merkityksellisyys pitkällä tähtäimellä. Se, millä konstilla äiti lapsensa synnyttää, imettääkö hän tai käyttääkö kestovaippoja, ei missään puntarissa kenellekään osapuolelle ole niin iso juttu, että se toimisi äitiyden mittarina. Jos joku kokee toisen äidin tekemät minimalistiset päätökset itselleen niin merkityksellisinä, että niistä hermostuu, tällä henkilöllä on varmasti iso kasvunpaikka vielä edessään. Suosittelisinkin miettimään, mikä niissä muiden mielipiteissä tai päätöksissä ahdistaa tai pelottaa, ihan jo oman itsensä ja mielenrauhansa takia. Se, vetääkö äiti kokaiinia raskaana tai läimiikö pentujaan kännipäissään perjantai-iltaisin on jokaisen meidän asia. Se, synnyttääkö äiti lapsensa sektiolla vai alateitse ei kuulu kellekään muulle kuin kyseiselle äidille ja tämän lääkärille tai kätilölle.

Äitiys itsessään on jännä juttu. Siihen liittyy niin paljon pohdittavaa, sosiaalispsykologisia, antropologisia, kulttuurisidonnaisia, historiallisia yms. näkökulmia. Minua ainakin on monesti mietityttänyt mm. äitiyden kultainen kruunu ja sen hiominen, marttyyriys, monitahoinen asenteiden ja odotusten vyyhti, sen aiheuttamat tunteet eri ihmisissä, erilaiset tavat suhtautua koko asiaan. Puhumattakaan siitä että aika moni ei ole eläissään uhrannut koko asian pohtimiselle yhtään minuuttia, siitäkään huolimatta että äitiys käsitteenä koskettaa JOKAISTA ihmistä, lapsesta vaariin ja harvalle oma äitisuhde tai suhde lapsiin on täydellisen ongelmaton. 

Aiheesta voisi jatkaa kirjastollisen verran, joten tyydyn toteamaan että aihe on kiinnostava. Varmasti jokaisen meistä on aina ajoittain syytä katsoa rehellisesti peiliin ja pohtia omia motiiveja ja ajatuksia. Mitä on hyvä äitiys tai vanhemmuus? Miten minä toteutan sitä ja miten hyväksyn muiden valinnat samassa asiassa? Minkälainen on hyvä synnyttäjä ja mitkä tekijät sen määrittelevät? Teenkö asioita puhtaasti lapseni vuoksi, vai itseni vuoksi vai molempien, vai sittenkin kiillottaakseni oletettua kruunuani muiden silmissä? Olenko minä minä vai olenko se, jonkalainen kuvittelen että minun pitäisi olla? Mitä alitajuisia motiiveja toiminnallani on? Buustaanko egoani lapseni ja äitiyteni kautta ja jos, niin onko se oikein vai väärin? Mitkä ovat ratkaisujeni ja mielipiteideni mittasuhteet? Teenkö vanhemmuudessani asioita siksi että ne ovat hyvin perusteltuja ja järkeviä, vai siksi että minulta odotetaan niitä, kaikki ovat aina niin tehneet tai ne tekevät itsestäni ihailtavan muiden silmissä? Olenko itselleni vanhemmuudessani armollinen ja pitäisikö minun olla? Toiminko ristiriitaisesti arvojeni ja käytäntöjeni välillä? Olenko hyvä äiti? Näenkö ja kuulenko lapseni? Kysymyksiä riittää…

Mainitsin aiemmin kahden leirin jaottelun: sektioäidit ja alatiesynnyttäjät. Tai alatiekannattajat, miten vaan. Oikeammin jaottelisin synnyttäjät kuitenkin kolmeen leiriin: sektiota toivovat, perinteisen ja yleisimmin hyväksytyn mallin kulkijat ja vannoutuneet luomuilijat. Jälkimmäinen ryhmä on aivan yhtä karsastettu, väärin ymmärretty, tunteita herättävä ja vieras monille, kuin sektiotoiveisetkin. He jäävät yhtä lailla keskitien kulkijoiden jalkoihin, heidän toiveitaan ei kunnioiteta, vaan niitä vähätellään ja niille nauretaan. Heidän arvonsa ja mielipiteensä teilataan lääketieteellisten riskien ja ”faktojen” alle, heidän synnytyskokemuksensa merkitystä pidetään itsekkäänä ja typeränä. Jos toivot sektiota, olet itsekäs idiootti joka haluaa saada kivuttoman ja helpon synnytyksen (siis mitä IHMETTÄ?!!) ja jos toivot mahdollisimman luonnonmukaista (ehkä jopa, uskallanko edes sanoa ääneen: KOTI-) synnytystä, olet itsekäs idiootti, joka haluaa kikkailla hippitouhuillaan ja kirkastaa marttyyrinkruunuaan. Kumpikin tietenkin vaarantaa radikaalisti lapsensa ja itsensä hengen ja on kaikin puolin huono ihminen. SEN SIJAAN nuo perusäiteet, kunnon ihmiset, he synnyttävät niin kuin pitää, semimedikalisoituneesti ja kaikkien sääntöjen mukaan. Ottavat epiduraalit, makaavat sängyssä avautumisvaiheen ja ponnistavatkin sieltä. Eivät turhaan vaivaa henkilöstöä ihmeellisillä toiveillaan suuntaan tai toiseen. Tekevät niin kuin käsketään ja saavat terveitä, punaposkisia ja onnellisia lapsia. Ja vielä toitottavat miten ”näin on aina tehty ja tää on luonnollinen tapa synnyttää”. My ass. Siinä ei ole mitään muuta perinteistä tai luonnollista, kuin reikä josta lapsi työnnetään ulos. 

Tästä kirjoituksesta on tulossa melkoista tajunnanvirtaa, mutta tulkoot. Näkökulmia aiheessa riittää enkä millään jaksa muotoilla kaikesta omaa itsenäistä kappalettaan. Varsinkaan, kun aika tuntuu kohta loppuvan…

Yksi mikä minua on mietityttänyt jo esikoisen odotusajoista lähtien, on tämä mystinen ”naiseus” ja naisten sukupolvien kierto. Naisilla kuulemma on jokin oma salaseura, ikiaikainen rinki, jota kukin synnyttänyt nainen osaltaan jatkaa. Tämän riitin kautta meidän tulisi kokea jotakin vahvempaa ja todellisempaa naiseutta ja tuntea yhteyttä johonkin syvällisempään naiseuden jatkumoon. Kuten äitimme ja isoäitimme jo aikoinaan. (On muuten vähän samanlainen juttu kuin se, että vain lapsen saaneille on oikeus mielipiteisiin kasvatuksen suhteen. Kun synnyttää niin yhtäkkiä on Kasvattaja. Pedagogia ja psykologia, ei niitä voi oppia, ne tulee hormonien mukana…)Eli. Jos ymmärrän oikein, tosinaiseus on yhtä kuin synnyttänyt kohtu, kuin riippuvat imettäneet rinnat, kuin tieto siitä miten jumalattoman väsynyt voi ihminen viikkotolkulla venyneen korvatulehduskierteen jälkeen olla. Miehet ja lapsettomat naiset, te vaan ette voi tajuta. Eikä teillä kyllä sietäisi olla mielipiteitäkään asiasta. Niinkö?

Minä en kyllä tajua silti, vaikka kuinka olen synnyttänyt lapsen. Minusta on ollut mielettömän upeaa saada lapsi ja se on muuttanut identiteettiäni enemmän kuin mikään muu kokemani. Siitä huolimatta en koe, että se olisi tehnyt minusta enemmän naisen tai että tuntisin nyt syvää yhteyttä sukuni naisiin, puhumattakaan vieraista saman sukupuolen edustajista. Ehkä olen jotenkin vajavainen. Ehkä on myös syytä pohtia miksi lapsen saaminen on niin tärkeä tekijä monen naiseudelle ja miksi on tarve mystifioida tätä kokemusta. Ehkä tässäkin asiassa on kaikenlaista jännää psykologista pikku purtavaa eikä kyseessä ole sittenkään Käytettyjen Kohtujen Salaseura. En tiedä. Tulipahan nyt mieleen vaikkei sektioasiaan ihan suoranaisesti kuulukaan.

Sitten olen miettinyt sellaista, että mitä, jos sektiota pelkäävät pakotettaisiin synnyttämään sektiolla. Siis ilman mitään sen suurempaa syytä, kunhan nyt vaan todettaisiin uusimmissa tutkimuksissa että jukopliuta, sehän on paljon terveellisempää ja nyt kaikkien kyllä pitää ensisijaisesti niin tehdä. Hypoteettinen, ehkä vähän absurdikin ajatus, tiedän. Mutta kuvitellaanpa silti niin hetki. Nyt sitten jokainen vaan leikkuriin ja avattavaksi pöydälle. Sama paikka, samat tyypit avustamassa, samat lääkkeet persauksiin, mutta vatsa auki ja vauva sitä kautta ulos. Kaikki tekevät kiltisti niin. Kerran kuultiin, että joku jossain naapurikylässä oli pelännyt tätä maailman luonnollisinta ja turvallisinta toimenpidettä, mutta sekin taisi olla legendaa. Ei kai kukaan tätä nyt voi pelätä, naurettavaa! Näinhän kaikki tekevät ja tämä on paras tapa toimia! Jos ajatus hiukan hirvittää niin kaikki muut neuvolasta naapurin Mirjaan voivat kertoa, miten hyvä ja kiva ja oikea tapa tämä on lapsensaantiin. Vähän olet tyhmä jos sellaista pelkäät. Ihan tosi tyhmä, jos kehtaat sanoa jollekulle pelkääväsi. Ihan superidiootti jos kyseenalaistat tavan ja alat etsimään muita keinoja synnyttää. Alatiesynnytys EI ole vaihtoehto. Leikkuriin mars. Ahdistaako jo?

Tätä mielikuvaharjoitetta voisi jatkaa loputtomiin, mutta luotan siihen että ne, jotka ovat kyllin fiksuja ymmärtämään asian pointin ovat sen jo ymmärtäneet ja ne, jotka eivät ole… no he kylpevät omassa itsetyytyväisyydessään joka tapauksessa, hierottiin asiaa nenään millä intensiteetillä tahansa.

Tässä yhteydessä on soveliasta pohtia myös ihan perimmäistä ja pohjimmaista kysymystä koko teemassa: miksi minulla ei ole oikeutta päättää sektiosta ja miksi minun on perusteltava oikeuttani päättää sektiosta. Ei siis riitä, että joudun taistelemaan oikeuksistani, minun on lisäksi osattava perustella haluni ajaa oikeuksiani, ihan lähimmistä ystävistä lähtien. Älytöntä. Aivan varmasti on olemassa monia ammattilaisia, jotka tulevat väittämään ”omien kokemustensa” ja ”tilastojensa” perusteella kuinka syyt ovat lääketieteelliset. Minä sanon yhä uudelleen että se on suurinta itsepetosta se. Syitä on todellisuudessa miljoona ja näistä riskitilastot ovat kärpäsen kakka. Samat henkilöt tuhahtelevat ylemmyydentuntoisesti kun viitataan harvinaisiin poikkeuksiin ja toisaalla tolkuttavat potilailleen, miten juuri sektion kohdalla epätodennäköisyyksien tapahtumiseen kannattaa suhtautua vakavasti. Toistan itseäni tässä jankuttamisessa, mutta niin toistelevat hekin. 

Olenko epäonnistunut, jos en muuta mieltäni pelkopolikeskustelujen ansiosta? Onko pelkohoito epäonnistunut, jos minulle myönnetään sektio? Miksi sektio ei ole tasa-arvoinen vaihtoehto myös niille, jotka eivät tunne pelkäävänsä alatiesynnytystä, mutta jotka muista syistä haluavat sektion? Keitä me olemme arvostelemaan toisiamme ja päättämään toistemme puolesta kuka saa oikeuden mihinkin ja kenellä on oikeus mihinkin mielipiteeseen, vaikka kuinka mielestämme tyhmään? Uskotko sinä aidosti olevasi niin viisas, että voit tuomita syytetyn kuolemaan? Sillä samaa jumaluuskompleksiahan tässä harjoitetaan: minä olen fiksumpi kuin naapurini ja mustavalkoisesti, kaikkia tekijöitä kuulematta ja ymmärtämättä MINÄ voin sanoa mikä on naapurilleni oikein ja väärin. Hurjan narsistista jos sitä yhtään ajattelee.

Minusta ihminen joka kritisoi, on aina velvollinen esittämään mielestään paremman vaihtoehdon. Vaikkakin vajaavaisen. Ainakin vaihtoehdon poikasen. Tässä sektioasiassa tämä parempi tie alkaisi niin, että jokainen synnytyspelkoinen kävisi edelleen sype-keskustelut niin kätilön kuin psykologinkin kanssa. Kummankin kanssa, aina. Nämä kaksi arvioisivat ammattitaitonsa perusteella, onko syytä suositella terapiaa tai jatkokeskusteluja taustalla piilevien ongelmien vuoksi. Se, päädytäänkö mihin synnytystapaan ei olisi kuitenkaan sidoksissa tähän. Sektion, luomun, tavallisen synnytyksen, ihan minkä ihminen sitten kustakin syystä tahtoo, saisi kyseisen proseduurin jälkeen. Aina ja varmasti. Potilaasta, tämän verbaalisista kyvyistä, lääkäristä, paikkakunnasta riippumatta. Asioista juteltaisiin ammattilaisten kanssa empaattiselta pohjalta, mietittäisiin aidosti ja yhdessä mikä synnytystapa on kyseiselle naiselle paras, turvallisin ja miellyttävin. Niin että siitä tulee mahdollisimman mukava kokemus. Kokonaisuuspohjalta, tunteet huomioiden. Kuten aiemmin sanoin, kannatan alatiesynnytystä ensisijaisena tapana ja kannatan sitä, että synnyttäjä joutuu läpikäymään pelkojaan ja ajatuksiaan ammattilaisten kanssa, pohtimaan synnytystä ja tulevaa ja perustelemaan mielipiteitään. Pääpaino ei kuitenkaan saisi olla käännytyksessä, vaan ihmisessä. Pois stressi, tervetuloa inhimillisyys. Niin että kenenkään ei tarvitsisi enää keskustelupalstoilla itkeä, miten tuhma lääkäri ei antanut sektiota, ettei kenenkään tarvitsisi kokea epäonnistumista sektiostaan tai peloistaan ja ettei kenenkään tarvitsisi kirjoitella typeriä blogeja siitä onko naisella oikeus omaan kroppaansa vai ei…

tiistai 25. tammikuuta 2011

Lääkärit ja sektio


-         Suhtautumista omaan synnytystapaan on selvitetty obstetrikkojen keskuudessa muutamalla kyselytutkimuksella:
-          Lontoossa 31 % naisgynekologeista olisi 1990-luvun puolivälissä valinnut keisarileikkauksen, kun kysyttiin kantaa ylipäänsä synnytystapaan ilman erityisiä riskitekijöitä.
-          Hollannissa, jossa synnytyskulttuuri on huomattavan erilainen, vain 1,4 % kollegoista oli sektion kannalla.
-          Ruotsissa 8 % lääkäreistä ja 4 % kätilöistä halusi sektiota (Morrison ja MacKenzie 2003).
-          Kyseiset maat eivät perinataalikuolleisuudeltaan ja -sairastuvuudeltaan juuri poikkea toisistaan, eli eron täytyy johtua erilaisista hoitokäytännöistä. 

(Duodecim, 2004;120(2):153-159, Kirsi Kuismanen, Jukka Uotila ja Pertti Kirkinen, Katsaus)

-          Synnytyslääkäreiden suhtautuminen äidin pyynnöstä tehtäviin keisarileikkauksiin:
-          Saksassa ja Britanniassa 79% suhtautuu myönteisesti.
-          Ruotsissa 49% toimisi äidin pyynnön mukaisesti.
-          Suomessa aiheesta ei ole käyty yleistä keskustelua.

(Habiba ym. 2006)

JOS asia olisi niin yksinkertaista ja JOS sektio olisi niin jumalattoman vaarallinen ja turha ja karmiva, kuin mitä julkinen mielipide Suomessa toitottaa, eikö kaiken järjen mukaan myös yllä olevien lukujen tulisi olla huomattavasti pienempiä? Vai ihanko kirkkain silmin tässä uskotellaan, että Saksassa lääkärit vaan ovat tyhmempiä ja tietämättömämpiä, sittenkin kun tutkimustulokset joihin Suomessa viitataan sektion yhteydessä ovat suurin osa muista maista kuin Suomesta ja jokaisen maan lääkäri lukee nuo samaiset tilastotiedot ja tekee päätöksensä niihin pohjautuen, saman lääkärin etiikan velvoittamana ja potilaansa parasta ajatellen? 

Väitän näiden kyselyjen perusteella ja Kuismasen ja kumppanien kommentiin vedoten, että sektion epääminen ei johdu niistä yksinkertaisista syistä, joihin suomalaislääkärit ja -kätilöt yleensä vetoavat (ts. sektion komplikaatioriskit ja vaarallisuus vrt. alatiesynnytys). Mistä se sitten johtuu? Yksinkertaisimmillaan vastaan minäkin: hoitokulttuurista. Ja hoitokulttuuri, kuten kulttuurit aina, eivät ole yksiselitteisesti oikeampia tai väärempiä verrattuna viereiseen kulttuuriin. Ne ovat (kuinka voisinkaan painottaa tätä riittävästi) S U B J E K T I I V I S I A näkemyksiä maailmasta.

Millä oikeudella, egolla, itseriittoisuudella meidän hoitokulttuurimme edustajat vannovat olevansa oikeassa?

Tieteellistä tutkimusta synnytyspelosta ja pelkosektioista


Tulokset: Synnytyspelon takia HYKS:n sairaaloissa tehtiin vuosina 1999 - 2005 keisarileikkaus 0,5 - 3,0 %:ssa synnytyksistä, koko maassa vuonna 2005 keskimäärin 1,0 %:ssa (0,2 - 3,0 %). HYKS:n alueella synnytyspelon takia keisarileikkauksella synnyttäneet olivat keskimäärin 34,4-vuotiaita ja heistä 56,6 % oli pitkälle koulutettuja. 

Vaikeasta synnytyspelosta kärsii Suomessa 5 - 6 % raskaana olevista naisista. Synnytyspelko varjostaa odotusta, häiritsee synnytykseen ja vanhemmuuteen valmentautumista sekä vaikuttaa synnytyksen jälkeiseen aikaan (Saisto 2000). Synnytyspelko ilmenee painajaisina, ahdistuneisuutena ja paniikkikohtauksina. Synnytyspelosta kärsineillä on usein vaikeuksia vanhemmuudessa ja varhaisen vuorovaikutuksen muodostamisessa vastasyntyneeseen sekä lisääntynyt riski sairastua lapsivuodemasennukseen (Soderqvist ym. 2006). Usein synnytyspelko ilmenee toiveena saada synnyttää keisarileikkauksella. Tämä toive on yleisin synnytyspelkopoliklinikkaan lähettämisen syy.

Pohjoismaissa synnytyspelon käsite ja hoito vakiintuivat jo yli kymmenen vuotta sitten.

Synnytyspelko tai siihen rinnastettava tila on yksi yleisimmistä keisarileikkauksen syistä, muissa länsimaissa vielä useammin kuin Suomessa (Atiba ym. 1993, Eftekhar ja Steer 2000).

Synnytyspelon takia tehtyjen keisarileikkausten osuus kaikista keisarileikkauksista vaihtelee suuresti. Vuonna 2005 se oli Kätilöopiston sairaalassa 6,5 %, Jorvin sairaalassa 7,9 % ja Naistenklinikassa 11,8 %. Keisarileikkausten osuus synnytyksistä koko Suomessa oli 13,0 - 24,9 %, kun kaikki leikkausaiheet otetaan huomioon. Synnytyspelon takia keisarileikkauksia tehtiin vuonna 2005 noin 1,0 %:lle (0,2 - 3,0 %:lle) synnyttäjistä. Synnytyspelon vuoksi tehtyjen osuus kaikista keisarileikkauksista vaihteli muualla Suomessa 1,8 %:sta 8,1 %:iin.

Synnytyspelon takia äitiyspoliklinikassa kävi koko Suomessa keskimäärin 3,3 % (1,6 - 5,4 %) synnyttäjistä, Jorvin sairaalassa noin 4 %. Saamiemme kyselyvastausten perusteella noin 75 % (55 - 90 %) synnytyspelkopoliklinikan potilaista päätyy alatiesynnytykseen. Näissä luvuissa on hyvä huomioida ilman synnytyspelkopoliklinikassa käyntejä erikoismaksuluokassa (EML) synnytyspelkodiagnoosin perusteella tehtävät keisarileikkaukset, joita kyselymme mukaan tehdään ainakin Turun ja Helsingin alueella.

Kaiken kaikkiaan vuonna 2005 tehtiin HYKS:n synnytyssairaaloissa 230 keisarileikkausta synnytyspelon takia (Naistenklinikassa 139, Kätilöopiston sairaalassa 57, Jorvin sairaalassa 34).
Potilaiden ikä vaihteli välillä 16 - 49 vuotta (keskiarvo 34,4 vuotta, keskihajonta 5,6 v). Jorvin sairaalassa vaihteluväli oli 22 - 49 vuotta (keskiarvo 32,8 v, keskihajonta 5,5 v), Kätilöopiston sairaalassa 16 - 43 vuotta (keskiarvo 31,8 v, keskihajonta 6,2 v) ja Naistenklinikassa 16 - 46 vuotta (keskiarvo 35,8 v, keskihajonta 4,9 v).

Jorvin sairaalassa pitkälle koulutettujen osuus oli 61,8 %, Naistenklinikassa 65,5 % ja Kätilöopiston sairaalassa 42,2 %. Vertailuun saimme kaikkien synnyttäjien pitkälle koulutettujen osuuden, joka oli koko Suomessa 16,7 % ja pääkaupunkiseudulla 22,9 % (Stakes, synnytystilastot vuonna 2005).

Ensisynnyttäjien osuus HYKS:n synnytyssairaaloissa synnytyspelon vuoksi keisarileikkauksella synnyttäneistä oli noin 40 % (38,1 - 40,4 %). Sairaaloiden välillä ei havaittu tässä merkitseviä eroja.

Ei voida olettaakaan, ettei keisarileikkauksia tehtäisi lainkaan synnytyspelon vuoksi ja keisarileikkaukseen päätyminen voi olla synnytyspelon asianmukaisen hoidon lopputulos hankalimmissa tapauksissa. On myös tärkeä ja hyvä asia, että sektion todellinen syy mainitaan aiheeksi. Vielä 1990-luvullakin yksi tavallisimpia suunnitellun keisarileikkauksen syitä oli suhteellisen ahdas lantio (pelvis angusta relativa). Tämä diagnoosi ei yleensä perustunut objektiiviseen tutkimukseen vaan mahdollisti »kunniallisen» tavan hoitaa synnytys keisarileikkauksella. Todennäköisesti suuri osa näistä tapauksista oli synnytyspelon takia tehtyjä keisarileikkauksia, sillä tätä diagnoosia näkee enää hyvin harvoin ensisynnyttäjillä.

Pohdittavaksi jää, onko maamme eri sairaaloiden antamassa synnytyspelon hoidossa suuria eroja. Palveluiden saatavuus ja laatu saattavat vaihdella alueittain. Osa lääkäreistä on motivoituneita hoitamaan pelkoa ja osa kokee keisarileikkauksen luontevaksi ja helpoksi vaihtoehdoksi. Lisäksi joissakin sairaaloissa potilaalla on ollut mahdollisuus siirtyä EML-potilaaksi, jos ensimmäisen lääkärin kanta ei ole ollut myönteinen. EML-järjestely loppuu helmikuun lopussa 2008, joten muutoksen aiheuttamat seuraukset jäävät nähtäväksi. Monin paikoin toiminta on järjestetty erikoispoliklinikoihin, joissa asiaan perehtyneet ja siitä innostuneet ihmiset hoitavat synnytyspelkopotilaita. Kaikki pelkopotilaat eivät ole kuitenkaan ohjautuneet niihin. Toisaalla synnytyspelkopotilaat kulkevat osana muuta potilasvirtaa äitiyspoliklinikan potilaiden joukossa, jolloin asiantuntevaa apua ei välttämättä aina ole yhtä hyvin tarjolla. Kaikissa sairaaloissa tosin synnytyspelkoisia hoitavat paljon myös asiaan perehtyneet kätilöt omilla vastaanotoillaan.

Koulutustaso ja ikä vaikuttanevat synnytyspelon vaikeuteen. Ainakin pääkaupunkiseudulla synnytyspelon takia leikatut olivat selvästi muita synnyttäjiä koulutetumpia ja jonkin verran iäkkäämpiä. Synnytyspelon hyväksyttävyydessä ja asiasta tiedottamisessa lienee myös alueellisia eroja. Niin ikään on mahdollista, että lääkäreiden suhtautuminen synnytyspelkoon ja sen hoitoon vaihtelee eri puolilla Suomea. Tämä näkyy erikoismaksuluokassa tehtävien keisarileikkausten määränä ja toisaalta myös paikallisesti synnytyspelkoleikkausten hyvinkin pieninä määrinä. Sairaaloiden keisarileikkausmäärät vaihtelevat myös paljon, ja yhtäläisyyttä on nähtävissä keisarileikkausten määrän ja synnytyspelon takia tehtyjen määrän välillä.

Valtakunnallisesti yhtenäisen hoitomallin luominen olisi tärkeää hoidon tehostamiseksi ja potilaiden tasa-arvon takaamiseksi. Ruotsissa synnytyspelon hoito on järjestetty kansallisesti ns. Aurora-ryhmien avulla (Sjögren ym. 1998). Potilaat voivat itse ottaa yhteyttä Aurora-ryhmien kätilöihin kokiessaan hankalaa synnytyspelkoa. Näin on madallettu kynnystä ottaa yhteyttä avun saamiseksi.

Täytyy kuitenkin muistaa, että synnytyspelko voi olla myös lääketieteellisenä keisarileikkauksen aiheena, jos alatiesynnytys tuntuu mahdottomalta asianmukaisesta hoidosta huolimatta. Tällöin päätöksen tekee hoitava lääkäri perehdyttyään potilaan synnytyspelon taustoihin ja luonteeseen. Jossain tilanteessa keisarileikkaus on parempi vaihtoehto kuin pakotettu alatiesynnytys, joka altistaa hankalalle psyykkiselle traumatisoitumiselle (Cigoli ym. 2006, Soderqvist ym. 2006).

Synnytyslääkäreiden suhtautumista äidin pyynnöstä tehtäviin keisarileikkauksiin on tutkittu myös muissa maissa (Habiba ym. 2006). Maakohtaiset erot ovat merkittäviä. Myönteisesti äidin pyyntöön synnyttää keisarileikkauksella ilman erityistä syytä suhtautuu 15 - 79 % synnytyslääkäreistä. Luvut ovat suurimmat Saksassa ja Britanniassa ja pienimmät Espanjassa ja Ranskassa. On kuitenkin huomattava, että muualla kuin Pohjoismaissa ei synnytyspelkoa ole perinteisesti hoidettu mitenkään. Pohjoismaista Ruotsi oli mukana kyselytutkimuksessa, ja siellä noin puolet vastanneista (49 %) toimisi äidin pyynnön mukaisesti.
Suomessa aiheesta ei ole käyty yleistä keskustelua.


Artikkeli kokonaisena: http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo96817&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=haku&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_hakusana=keisarileikkaus