Nimimerkki "_ Faeron" kirjoittaa Helistimen keskustelupalstalla mielestäni aika nasevia kommentteja aiheeseen. Tässä hänen tekstinsä:
| Ajatusleikki: Mitä jos hetken kuvittelisi, ettei synnytykseen liity ollenkaan kipua? Pelkäisikö sitä silloin ja jos, mitä pelkäisi? Todella vaikeaa kuvitella, mutta yritän. Kuvittelen synnytyksen vähän kuin gynegologikäynniksi, rutkasti pidemmäksi vain ja tulokseksi syntyneen vauvan ja oman kropan jäljet synnytyksestä. Tuntematon roplaa kroppaani. Niin gynegologillakin. Eipä tuo haittaa, roplatkoon nyt, se on siihen tottunut ja lopputulos on tärkeintä, ja mikäs tässä ollessa, itseenihän ei satu. Eli omalla kohdallani tuntematon ihminen ei ole ongelma. Entä jos tarvitaan monta tuntematonta? No sitten on vähän inhottavampaa, se on jo hiukan epämukava ajatus. Mutta jos ne tekevät työnsä ja auttavat minua niin menköön nyt, eihän minua satu. Eli sekään ei aiheuta omalla kohdallani pelkoa. Entä jos vauvan terveys on vaarassa? No, itse en osaa asiaa edistää, toivon vain että tekevät parhaansa vauvan eteen ja teen kyllä kaiken mitä kehotetaan. Sitäkään en siis varsinaisesti pelkää. Entä jos itselleni jäisi jälkivaurioita? Pienet eivät kovin paljon haittaisi. Isommista sitten selvittäisiin päivä kerrallaan vaurioiden vaatimalla hoidolla ja katsottaisiin mikä lopputulos olisi vuosien kuluttua, toivottavasti mahdollisimman hyvä. Hankalat vauriot olisivat varmasti todella ikäviä, ja ne ehkä aiheuttavat omalla kohdallani myös jonkinverran pelkoa. Mutta ei ratkaisevan suurta. Entä muuttuva keho? No, sen suhteen ajatukset ovat hyvin sekalaiset, oma kehoni se on, muiden mielipiteillä ei ole väliä, upeaan temppuun kehoni pystyy, mutta tietysti olisi mukava niitä lempihousuja vielä joskus pitää, mukavahan olisi jos keho hyvin palautuisi, mutta vauva on ehdottomasti tärkeämpi kuin entinen keho. Aika sekavaa. Mutta pelkoa se ei omalla kohdallani aiheuta. Entä jos kuolen? No, voinhan jäädä jonain päivänä auton allekin. Joskus kuolema on joka tapauksessa edessä. Mutta eipä se taitaisi nykypäivän länsimaissa synnytyksessä olla todellinen riski. Sekään ei ole minulle todellinen pelon aiheuttaja. Synnytyksen luonnottomuus? No jaa, ihan sama, oli sitten luonnollista tai luonnotonta, ei se muuta sitä että se on Suurta Härdelliä. Ei siis omalla kohdallani pelkoja tästä. En keksi enää muuta kuin sen kivun. Liitetään nyt siihen pidennettyyn gynegologikäyntiin se kipu. (Siinä vaiheessa ja sellaisessa synnytyksessä kun se todella on merkittävää, rauhallisesti käynnistyvän synnytyksen alkuvaiheen tuntemukset voi unohtaa.) Johan muuttui kuva. Kroppa tuntuu siltä, että tekisi mitä tahansa, jos siitä kropasta voisi päästä ulos edes hetkeksi. Tekisi mitä hyvänsä, että sen kivun saisi lakkaamaan. Jep, tätä pelkään. Onko terve reaktio jossei tällaista pelkää? Millä ihmistä on enemmän peloteltu kautta koko ihmisen olemassaolon kuin kivulla? Mihin muuhun kidutus perustuu? Miksi ihminen varoo ja pelkää (sellaistakin, ettei se vielä vahingoittaisi pysyvästi) tulta, terävää, jäsenten vääntymistä (miehillä potkua sinneniin..)..? Ihminen pelkää kipua koska se sattuu ja tekee tolkuttoman pahaa, eikö niin? Minusta on täydellisen järkevää ja luonnollista pelätä kipua. Ja vaikka se synnytyksessä on miten "hyvää" kipua, niin minun on vaikea saada evoluution ikuisuuksien aikana muokkaama kroppani uskomaan järkeni ääntä ja tukahduttamaan kaikki vaistomaiset reaktiot koska tämä on nyt "hyvää" kipua. Jep, pelkään kipua. Ja minusta on ollut aina ihmeellisen kummallista, että synnytyspelolle etsitään heti jotain muuta syytä kuin kipu. Että eihän ensisynnyttäjä voi pelätä kipua kun ei ole sitä kokenut? Hullunkurista. Sitten varmaan kukaan ei pelkää kidutustakaan, tai noita edellä mainittuja. Kyllä kipua voi pelätä vaikkei olekaan sitä kokenut, me olemme ihmisiä ja osaamme välittää tietoa toisillemme ja kertoa kivusta toisillemme, emme eläimiä, joiden on koettava kivulias tilanne ensin itse, jotta osaavat varoa tuota kipua aiheuttavaa tilannetta sen jälkeen. Itse asiassa kipuun liittyy myös toinen tekijä, jota pelkään selvästi: pelko itse. Pelkään järjettömästä kivusta aiheutuvaa paniikkia, jonka takia menetän ajatusteni hallinnan ja joudun pakokauhuun. Pakokauhuiset ajatukset, toisin kuin kipu, eivät unohdu helposti ajan myötä, ja ne voivat aiheuttaa paljon harmia pitkän aikaa. Esimerkiksi niin, että vauvaan kiintyminen, vauvaan keskittyminen ja lapsen hoitaminen jopa vuosien ajan voi häiriintyä mieltä vaivaavista ajatuksista synnytyksen pakokauhusta. (Tämä on eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus.) Tästä päästään jo yhteiskunnalliseenkin ulottuvuuteen, koska lapsen hoito ja synnyttäjän mielenterveys ja tulevat synnytykset ovat vaakalaudalla. Tämä on asia josta ei myöskään kovin paljon mistään kuule, vaikka siitä kuuleminen etukäteen saattaisi auttaa lähes rokotteen lailla. (Ja jos tuollaisia pakokauhutapauksia pystyy kivunlievityksillä vähentämään niin mahtavaa, valtavan hieno asia!!!) (Yleisesti ottaen suosittelisin jokaiselle synnyttäjälle juuri sellaista synnytystä ja synnytystapaa kuin mitä itse haluaa. Kivunlievitys tai lievittämättömyys on jokaisen ikioma asia, eikä siinä voi toinen neuvoa muuten kuin kertomalla, mitkä ovat vaihtoehdot. Joka ikinen synnytys on erilainen, jokaisen synnyttäjän kipukokemus on yksilöllinen, kipu eri synnytyksissä voi erota kuin yö ja päivä eikä synnyttäjän kipua voi ymmärtää kukaan muu kuin synnyttäjä itse. Luota itseesi ja omiin mielipiteisiisi omista asioistasi! | |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti