Ajatusryöpsähtelyä

Minulla oli oikein hyvä keskustelutuokio lääkärin kanssa tällä viikolla. Synnytystavasta tehdään edelleen päätös vasta parin viikon päästä, mutta asenne, empatia ja asiakkaan kohtaaminen olivat tällä lääkärillä niin kohdallaan, ettei parin viikon odottelu enää ahdista. Ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin. Pienestä se on kiinni. Kyllä ystävällisyys on valtaisa voimavara, suosittelen lämpimästi jokaiselle lääkärille ja oikeastaan ihan jokaiselle ihmiselle. 

Huomaan ajoittain jo kyllästyväni tähän sektiohommeliin. Olen surffannut nyt viime viikot niin aktiivisesti aiheen äärellä, pohtinut eri näkökulmia, etsinyt tietoa ja käynyt unissani dialogeja, että voi olla että työ on kohta osaltani tehty. Olen onnellinen että olen saanut kerättyä näinkin paljon faktaa ja pohdintoja tähän blogiin, ehkä ne helpottavat jonkun pelkoisen tai toisinajattelevan elämää. 

Paljon olen silti jättänyt käsittelemättä. Asioita, joita olen pohtinut, mutta jotka eivät vielä ole jalostuneet teksteiksi. Paljon on myös faktaa linkittämättä, tilastoja läpikäymättä. Yksi järjettömän mielenkiintoiselta vaikuttava kohde olisi http://www.cesareandebate.blogspot.com/, jonka kirjoittaja (toimittaja ja tutkija) on pohtinut äidin valinnasta tapahtuvaa sektiota monilta eri kanteilta. Hän myös kirjoittaa parhaillaan kirjaa aiheesta. Blogissa on hurja määrä tutkimustietoa aiheesta, muun muassa. Suosittelen lämpimästi lueskelemaan läpi.

Olen myös pohtinut erityisesti keskustelupalstoilta tuttua asetelmaa kahdesta leiristä: sektioäidit versus alatiesynnyttäjät. En vieläkään jaksa ymmärtää, miksi toisilleen vieraat ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun sellaisella intohimolla. Provoillaan, provosoidutaan, haukutaan, yritetään alistaa toisia sanoilla, halveksitaan, tunnetaan ylemmyyttä, ärsytetään. Peruskauraa siis keskustelupalstoilla. Tavallaan hyvin kiehtovaa, mutta myös pohjattoman surullista. 

Olen ehdottomasti itsekin sitä mieltä, että vanhat lässytykset ”jokainen äiti on paras äiti lapselleen” –tyyliin ovat valetta ja puppua. On ihan kauhean paljon äitejä, joille ei tulisi suoda vanhemmuutta, jotka eivät todellakaan ole parhaita äitejä lapsilleen. Toisaalta on huomioitava asioiden kokoluokka ja merkityksellisyys pitkällä tähtäimellä. Se, millä konstilla äiti lapsensa synnyttää, imettääkö hän tai käyttääkö kestovaippoja, ei missään puntarissa kenellekään osapuolelle ole niin iso juttu, että se toimisi äitiyden mittarina. Jos joku kokee toisen äidin tekemät minimalistiset päätökset itselleen niin merkityksellisinä, että niistä hermostuu, tällä henkilöllä on varmasti iso kasvunpaikka vielä edessään. Suosittelisinkin miettimään, mikä niissä muiden mielipiteissä tai päätöksissä ahdistaa tai pelottaa, ihan jo oman itsensä ja mielenrauhansa takia. Se, vetääkö äiti kokaiinia raskaana tai läimiikö pentujaan kännipäissään perjantai-iltaisin on jokaisen meidän asia. Se, synnyttääkö äiti lapsensa sektiolla vai alateitse ei kuulu kellekään muulle kuin kyseiselle äidille ja tämän lääkärille tai kätilölle.

Äitiys itsessään on jännä juttu. Siihen liittyy niin paljon pohdittavaa, sosiaalispsykologisia, antropologisia, kulttuurisidonnaisia, historiallisia yms. näkökulmia. Minua ainakin on monesti mietityttänyt mm. äitiyden kultainen kruunu ja sen hiominen, marttyyriys, monitahoinen asenteiden ja odotusten vyyhti, sen aiheuttamat tunteet eri ihmisissä, erilaiset tavat suhtautua koko asiaan. Puhumattakaan siitä että aika moni ei ole eläissään uhrannut koko asian pohtimiselle yhtään minuuttia, siitäkään huolimatta että äitiys käsitteenä koskettaa JOKAISTA ihmistä, lapsesta vaariin ja harvalle oma äitisuhde tai suhde lapsiin on täydellisen ongelmaton. 

Aiheesta voisi jatkaa kirjastollisen verran, joten tyydyn toteamaan että aihe on kiinnostava. Varmasti jokaisen meistä on aina ajoittain syytä katsoa rehellisesti peiliin ja pohtia omia motiiveja ja ajatuksia. Mitä on hyvä äitiys tai vanhemmuus? Miten minä toteutan sitä ja miten hyväksyn muiden valinnat samassa asiassa? Minkälainen on hyvä synnyttäjä ja mitkä tekijät sen määrittelevät? Teenkö asioita puhtaasti lapseni vuoksi, vai itseni vuoksi vai molempien, vai sittenkin kiillottaakseni oletettua kruunuani muiden silmissä? Olenko minä minä vai olenko se, jonkalainen kuvittelen että minun pitäisi olla? Mitä alitajuisia motiiveja toiminnallani on? Buustaanko egoani lapseni ja äitiyteni kautta ja jos, niin onko se oikein vai väärin? Mitkä ovat ratkaisujeni ja mielipiteideni mittasuhteet? Teenkö vanhemmuudessani asioita siksi että ne ovat hyvin perusteltuja ja järkeviä, vai siksi että minulta odotetaan niitä, kaikki ovat aina niin tehneet tai ne tekevät itsestäni ihailtavan muiden silmissä? Olenko itselleni vanhemmuudessani armollinen ja pitäisikö minun olla? Toiminko ristiriitaisesti arvojeni ja käytäntöjeni välillä? Olenko hyvä äiti? Näenkö ja kuulenko lapseni? Kysymyksiä riittää…

Mainitsin aiemmin kahden leirin jaottelun: sektioäidit ja alatiesynnyttäjät. Tai alatiekannattajat, miten vaan. Oikeammin jaottelisin synnyttäjät kuitenkin kolmeen leiriin: sektiota toivovat, perinteisen ja yleisimmin hyväksytyn mallin kulkijat ja vannoutuneet luomuilijat. Jälkimmäinen ryhmä on aivan yhtä karsastettu, väärin ymmärretty, tunteita herättävä ja vieras monille, kuin sektiotoiveisetkin. He jäävät yhtä lailla keskitien kulkijoiden jalkoihin, heidän toiveitaan ei kunnioiteta, vaan niitä vähätellään ja niille nauretaan. Heidän arvonsa ja mielipiteensä teilataan lääketieteellisten riskien ja ”faktojen” alle, heidän synnytyskokemuksensa merkitystä pidetään itsekkäänä ja typeränä. Jos toivot sektiota, olet itsekäs idiootti joka haluaa saada kivuttoman ja helpon synnytyksen (siis mitä IHMETTÄ?!!) ja jos toivot mahdollisimman luonnonmukaista (ehkä jopa, uskallanko edes sanoa ääneen: KOTI-) synnytystä, olet itsekäs idiootti, joka haluaa kikkailla hippitouhuillaan ja kirkastaa marttyyrinkruunuaan. Kumpikin tietenkin vaarantaa radikaalisti lapsensa ja itsensä hengen ja on kaikin puolin huono ihminen. SEN SIJAAN nuo perusäiteet, kunnon ihmiset, he synnyttävät niin kuin pitää, semimedikalisoituneesti ja kaikkien sääntöjen mukaan. Ottavat epiduraalit, makaavat sängyssä avautumisvaiheen ja ponnistavatkin sieltä. Eivät turhaan vaivaa henkilöstöä ihmeellisillä toiveillaan suuntaan tai toiseen. Tekevät niin kuin käsketään ja saavat terveitä, punaposkisia ja onnellisia lapsia. Ja vielä toitottavat miten ”näin on aina tehty ja tää on luonnollinen tapa synnyttää”. My ass. Siinä ei ole mitään muuta perinteistä tai luonnollista, kuin reikä josta lapsi työnnetään ulos. 

Tästä kirjoituksesta on tulossa melkoista tajunnanvirtaa, mutta tulkoot. Näkökulmia aiheessa riittää enkä millään jaksa muotoilla kaikesta omaa itsenäistä kappalettaan. Varsinkaan, kun aika tuntuu kohta loppuvan…

Yksi mikä minua on mietityttänyt jo esikoisen odotusajoista lähtien, on tämä mystinen ”naiseus” ja naisten sukupolvien kierto. Naisilla kuulemma on jokin oma salaseura, ikiaikainen rinki, jota kukin synnyttänyt nainen osaltaan jatkaa. Tämän riitin kautta meidän tulisi kokea jotakin vahvempaa ja todellisempaa naiseutta ja tuntea yhteyttä johonkin syvällisempään naiseuden jatkumoon. Kuten äitimme ja isoäitimme jo aikoinaan. (On muuten vähän samanlainen juttu kuin se, että vain lapsen saaneille on oikeus mielipiteisiin kasvatuksen suhteen. Kun synnyttää niin yhtäkkiä on Kasvattaja. Pedagogia ja psykologia, ei niitä voi oppia, ne tulee hormonien mukana…)Eli. Jos ymmärrän oikein, tosinaiseus on yhtä kuin synnyttänyt kohtu, kuin riippuvat imettäneet rinnat, kuin tieto siitä miten jumalattoman väsynyt voi ihminen viikkotolkulla venyneen korvatulehduskierteen jälkeen olla. Miehet ja lapsettomat naiset, te vaan ette voi tajuta. Eikä teillä kyllä sietäisi olla mielipiteitäkään asiasta. Niinkö?

Minä en kyllä tajua silti, vaikka kuinka olen synnyttänyt lapsen. Minusta on ollut mielettömän upeaa saada lapsi ja se on muuttanut identiteettiäni enemmän kuin mikään muu kokemani. Siitä huolimatta en koe, että se olisi tehnyt minusta enemmän naisen tai että tuntisin nyt syvää yhteyttä sukuni naisiin, puhumattakaan vieraista saman sukupuolen edustajista. Ehkä olen jotenkin vajavainen. Ehkä on myös syytä pohtia miksi lapsen saaminen on niin tärkeä tekijä monen naiseudelle ja miksi on tarve mystifioida tätä kokemusta. Ehkä tässäkin asiassa on kaikenlaista jännää psykologista pikku purtavaa eikä kyseessä ole sittenkään Käytettyjen Kohtujen Salaseura. En tiedä. Tulipahan nyt mieleen vaikkei sektioasiaan ihan suoranaisesti kuulukaan.

Sitten olen miettinyt sellaista, että mitä, jos sektiota pelkäävät pakotettaisiin synnyttämään sektiolla. Siis ilman mitään sen suurempaa syytä, kunhan nyt vaan todettaisiin uusimmissa tutkimuksissa että jukopliuta, sehän on paljon terveellisempää ja nyt kaikkien kyllä pitää ensisijaisesti niin tehdä. Hypoteettinen, ehkä vähän absurdikin ajatus, tiedän. Mutta kuvitellaanpa silti niin hetki. Nyt sitten jokainen vaan leikkuriin ja avattavaksi pöydälle. Sama paikka, samat tyypit avustamassa, samat lääkkeet persauksiin, mutta vatsa auki ja vauva sitä kautta ulos. Kaikki tekevät kiltisti niin. Kerran kuultiin, että joku jossain naapurikylässä oli pelännyt tätä maailman luonnollisinta ja turvallisinta toimenpidettä, mutta sekin taisi olla legendaa. Ei kai kukaan tätä nyt voi pelätä, naurettavaa! Näinhän kaikki tekevät ja tämä on paras tapa toimia! Jos ajatus hiukan hirvittää niin kaikki muut neuvolasta naapurin Mirjaan voivat kertoa, miten hyvä ja kiva ja oikea tapa tämä on lapsensaantiin. Vähän olet tyhmä jos sellaista pelkäät. Ihan tosi tyhmä, jos kehtaat sanoa jollekulle pelkääväsi. Ihan superidiootti jos kyseenalaistat tavan ja alat etsimään muita keinoja synnyttää. Alatiesynnytys EI ole vaihtoehto. Leikkuriin mars. Ahdistaako jo?

Tätä mielikuvaharjoitetta voisi jatkaa loputtomiin, mutta luotan siihen että ne, jotka ovat kyllin fiksuja ymmärtämään asian pointin ovat sen jo ymmärtäneet ja ne, jotka eivät ole… no he kylpevät omassa itsetyytyväisyydessään joka tapauksessa, hierottiin asiaa nenään millä intensiteetillä tahansa.

Tässä yhteydessä on soveliasta pohtia myös ihan perimmäistä ja pohjimmaista kysymystä koko teemassa: miksi minulla ei ole oikeutta päättää sektiosta ja miksi minun on perusteltava oikeuttani päättää sektiosta. Ei siis riitä, että joudun taistelemaan oikeuksistani, minun on lisäksi osattava perustella haluni ajaa oikeuksiani, ihan lähimmistä ystävistä lähtien. Älytöntä. Aivan varmasti on olemassa monia ammattilaisia, jotka tulevat väittämään ”omien kokemustensa” ja ”tilastojensa” perusteella kuinka syyt ovat lääketieteelliset. Minä sanon yhä uudelleen että se on suurinta itsepetosta se. Syitä on todellisuudessa miljoona ja näistä riskitilastot ovat kärpäsen kakka. Samat henkilöt tuhahtelevat ylemmyydentuntoisesti kun viitataan harvinaisiin poikkeuksiin ja toisaalla tolkuttavat potilailleen, miten juuri sektion kohdalla epätodennäköisyyksien tapahtumiseen kannattaa suhtautua vakavasti. Toistan itseäni tässä jankuttamisessa, mutta niin toistelevat hekin. 

Olenko epäonnistunut, jos en muuta mieltäni pelkopolikeskustelujen ansiosta? Onko pelkohoito epäonnistunut, jos minulle myönnetään sektio? Miksi sektio ei ole tasa-arvoinen vaihtoehto myös niille, jotka eivät tunne pelkäävänsä alatiesynnytystä, mutta jotka muista syistä haluavat sektion? Keitä me olemme arvostelemaan toisiamme ja päättämään toistemme puolesta kuka saa oikeuden mihinkin ja kenellä on oikeus mihinkin mielipiteeseen, vaikka kuinka mielestämme tyhmään? Uskotko sinä aidosti olevasi niin viisas, että voit tuomita syytetyn kuolemaan? Sillä samaa jumaluuskompleksiahan tässä harjoitetaan: minä olen fiksumpi kuin naapurini ja mustavalkoisesti, kaikkia tekijöitä kuulematta ja ymmärtämättä MINÄ voin sanoa mikä on naapurilleni oikein ja väärin. Hurjan narsistista jos sitä yhtään ajattelee.

Minusta ihminen joka kritisoi, on aina velvollinen esittämään mielestään paremman vaihtoehdon. Vaikkakin vajaavaisen. Ainakin vaihtoehdon poikasen. Tässä sektioasiassa tämä parempi tie alkaisi niin, että jokainen synnytyspelkoinen kävisi edelleen sype-keskustelut niin kätilön kuin psykologinkin kanssa. Kummankin kanssa, aina. Nämä kaksi arvioisivat ammattitaitonsa perusteella, onko syytä suositella terapiaa tai jatkokeskusteluja taustalla piilevien ongelmien vuoksi. Se, päädytäänkö mihin synnytystapaan ei olisi kuitenkaan sidoksissa tähän. Sektion, luomun, tavallisen synnytyksen, ihan minkä ihminen sitten kustakin syystä tahtoo, saisi kyseisen proseduurin jälkeen. Aina ja varmasti. Potilaasta, tämän verbaalisista kyvyistä, lääkäristä, paikkakunnasta riippumatta. Asioista juteltaisiin ammattilaisten kanssa empaattiselta pohjalta, mietittäisiin aidosti ja yhdessä mikä synnytystapa on kyseiselle naiselle paras, turvallisin ja miellyttävin. Niin että siitä tulee mahdollisimman mukava kokemus. Kokonaisuuspohjalta, tunteet huomioiden. Kuten aiemmin sanoin, kannatan alatiesynnytystä ensisijaisena tapana ja kannatan sitä, että synnyttäjä joutuu läpikäymään pelkojaan ja ajatuksiaan ammattilaisten kanssa, pohtimaan synnytystä ja tulevaa ja perustelemaan mielipiteitään. Pääpaino ei kuitenkaan saisi olla käännytyksessä, vaan ihmisessä. Pois stressi, tervetuloa inhimillisyys. Niin että kenenkään ei tarvitsisi enää keskustelupalstoilla itkeä, miten tuhma lääkäri ei antanut sektiota, ettei kenenkään tarvitsisi kokea epäonnistumista sektiostaan tai peloistaan ja ettei kenenkään tarvitsisi kirjoitella typeriä blogeja siitä onko naisella oikeus omaan kroppaansa vai ei…