Suostuttelu, propaganda, turvattomuus ja pelko

Tämä blogi on täynnä asiaa siitä, miksi minusta pelkopolikeskustelut ja alatiesynnytyskäännytys ovat puhdasta suostuttelua, manipulaatiota ja propagandaa. En ole mielipiteineni yksin. Toivon että blogissa listaamani asiat auttavat osaltaan jokaista tätä lukevaa naista pohtimaan aihetta avoimemmin ja monipuolisemmin. En siksi että kaikki päätyisivät sektioon enkä siksi että haluaisin osoittaa olevani lääkäreiden yläpuolella. Ihan vain siksi, että propagandasta tulisi tehotonta ja meillä jokaisella olisi mahdollisuus tehdä päätös omasta elämästämme, niin kuin sen aina olisi pitänyt mennä.

Alla omavaltaisesti gradustani poimittuja tekstinpätkiä, jotka avaavat joitakin sektiokeskustelussakin olennaisena pitämiäni käsitteitä. Niiden alta löytyvät vielä ne kirjalähteet, joihin pätkät viittaavat.

_____________________________________________________________

SUOSTUTTELU

Suostuttelu on sivilisaation primäärinen väline. Ihmiset ja yhteisöt haluavat vaikuttaa ympäristöönsä niin, että se olisi näiden toiveiden, tavoitteiden ja pyrkimysten suhteen mahdollisimman myönteinen. (…) Arkipäivän tilanteissa ihmiset joutuvat jatkuvasti käyttämään erilaisia keinoja saadakseen toisen osapuolen suostumaan johonkin sellaiseen, johon tämä ei välttämättä olisi ollut halukas. Suostuttelua onkin vaikeaa erottaa normaalista keskustelusta, sillä päivittäin yksilö käyttää useita erilaisia implisiittisiä suostuttelutapoja erilaisissa tilanteissa ja samalla altistuu itse monille suostutteluviesteille. Kyseessä ei ole vallan tai pakottamisen keinot, vaan normaali viestintä, jonka avulla haetaan vaikutusta. (Lehtonen, s. 153)

Uudemmat suostutteluteoriat ovat olleet kiinnostuneita myös siitä, millä tavalla vastaanottaja käsittelee hänelle suunnattua informaatiota ja millaisessa ympäristössä tämä tapahtuu. Olennaista on myös, millaisia kilpailevat viestit ovat, millaisia ajatuksia ja tunteita sanoman käsittely vastaanottajassa synnyttää, millaisia asenteita tällä on ennestään, onko tällä suostuttelijan näkökulmasta ei-toivottuja käsityksiä aiheesta ja millä tavalla sanoma liittyy suostuteltavan elämäntyyliin.  (Lehtonen, s.159)

Suostuttelutaktiikoita on lukemattomia. Jokaisella yksilöllä on automaattisesti kehittyneitä suostuttelutapoja, joita hän käyttää arkielämässään. Yksilö tietää yleensä luonnostaan, mikä tekniikka toimii kuhunkin yksilöön kussakin tilanteessa. Eri kanavien ja suostuttelun voimakkuus vaihtelevat tilanteista riippuen. Tekniikkaan vaikuttavat myös vastaanottajan yksilölliset tekijät. (Lehtonen, s.157–158)

On havaittu, että ammattilaisten, niin sanottujen eksperttien (…) suostuttelu toimii usein tehokkaammin. Joskus puolestaan tulos on parempi, kun suostuteltavan huomio kiinnitetään samalla johonkin toiseen asiaan. On myös havaittu, että ihmiset, joilla on huonompi itsetunto, ovat helpompia suostuteltavia. Erityisesti kahden ihmisen välisessä suostuttelussa toimivaksi on todettu myös tekniikka, jossa myönnetään toisen olevan osaksi oikeassa, mutta puolustetaan omaa näkemystä erityisen hyvänä. Tätä kutsutaan kaksipuoliseksi lähestymiseksi. (Baron, s. 129-131)

Suostuttelun sanomaa ja sisältöä tutkittaessa on tärkeää määritellä mitkä kielelliset elementit ovat kyseessä ja miten ne saavuttavat tarkoituksensa. Merkityksellistä on sekä se, mitä sanotaan, että se, millä kielellisellä rakenteella tai lingvistisellä muodolla se sanotaan. Tämä sisältää myös sen informaation, jota ei mainita. (Schmidt ja Kess., s. 7, 17-21)

Muita suostutteluun vaikuttavia tekijöitä ovat asenne ja tarve sopeutua olemassa oleviin normeihin. Asenteiden muodostumisessa sosiaalisella ympäristöllä on suuri vaikutus. Sosiaalisella vaikutuksella tarkoitetaan sekä aiempaa, että koko ajan tapahtuvaa yksilön tai ryhmän yritystä muuttaa yhden tai useamman asennetta, uskomuksia tai käytöstä. (…) Siihen, kuinka vahvasti yksilöön pystytään vaikuttamaan, riippuu siitä, kuinka paljon yksilö pitää vaikuttavasta yksilöstä tai ryhmästä, ryhmän koko ja sosiaalisen normin tyyppi. Ihmisissä on myös eroja heidän myöntyväisyydessään suostutteluun, muun muassa sukupuoli, statustaso ja luonne voivat vaikuttaa. (Baron, s. 113–119,  319–332) (Tässä yhteydessä haluan muistuttaa, että omasta tahdostaan sektion saaneista naisista n. 60 % oli korkeasti koulutettuja, mikä on noin kolme kertaa enemmän kuin alatiesynnyttäjissä. Keski-ikä oli 34 ja vähän päälle. En jaksa uskoa että koulutustaso ja ikä korreloisivat suoraan pelokkuuden kanssa, vaan kyseessä ovat ihan muut tekijät…)

Kaikki suostuttelu ei läpäise vastaanottajan asenteita ja kognitiota automaattisesti. Yksilön mielessä syntyy helposti negatiivinen reaktio, mikäli hän kokee, että muut yrittävät rajoittaa hänen henkilökohtaista vapauttaan, yrittävät saada hänet tekemään jotain haluamattaan tai pelkästään jos hän tietää viestin pyrkivän suostuttelemaan. Vastareaktio voi muodostua myös tiedostamatta, mikäli uusi informaatio ei ole aikaisempien asenteiden mukaista. (Baron, s. 136-138)

MANIPULAATIO JA PROPAGANDA

Suostuttelu on määritelty muun muassa prosessiksi, jossa viestin välittämisen kautta yksilö muuttaa vapaaehtoisesti asenteitaan, mielipiteitään tai toimintaansa (Schmidt ja Kess, 1986, s.2). Suostuttelu on myös määritelty asiaksi, jossa henkilön tai henkilöiden asenteisiin ja/tai käyttäytymiseen yritetään vaikuttaa sellaisilla symbolisilla transaktioilla eli tässä tapauksessa viesteillä, joihin sisältyy joskus, mutta ei aina pakottavaa voimaa tai sillä uhkaamista ja jotka vetoavat kohteena olevien henkilöiden järkeen ja tunteisiin (Lehtonen, 1992, s. 153).

Suostuttelu on määritelty eri kirjallisuudessa hieman eri tavoin, kirjoittajan näkökulmasta ja tieteenalasta riippuen. Myös suostuttelun ero manipulointiin, propagandaan ja yleisesti negatiivisella tavalla johdatteluun on subjektiivinen. Suostuttelu voidaan nähdä johdattelevana, pelottelevana, uhkaavana tai lupaavana. Olennaisin ero negatiivisiin suostuttelun keinoihin on sen vapaaehtoisuus ja väkivallan ja pakottamisen puuttuminen. (Schmidt ja Kess, s. 2-11) ”Suostuttelu on aiheeseen painottunut yksisuuntainen yksi-monille prosessi, joka keskittyy asenteisiin vaikuttamiseen, taivuttelu taas on yleensä kahdenvälisiin tilanteisiin vaikuttamista, jossa erilaisia tekniikoita käyttämällä pyritään saamaan aikaan toisen osapuolen tietty käyttäytyminen tai asenne”. (Lehtonen, 1992, s. 153-154)

Propagandisti pyrkii toiminnallaan vaikutukseen, joka tukee tämän tavoitteiden saavuttamista. Suostuttelija puolestaan pyrkii tyydyttämään suostuttelijan itsensä lisäksi ainakin jossakin määrin myös suostuteltavan tarpeita. (Lehtonen, 1992, s. 154.) Manipulaatiosta puhutaan silloin, kun kohteessa pyritään saamaan aikaan sellaista, mikä on suostuttelijan edun mukaista, mutta ei välttämättä paras vaihtoehto suostuteltavalle. Toisaalta suostuttelijakin pyrkii vahvistamaan oman vaihtoehtonsa hyviä puolia ja kilpailevan osapuolen heikkouksia. Omista heikkouksista ja kilpailijan vahvuuksista puolestaan vaietaan tai niitä pyritään vähättelemään. (Lehtonen, s.154)

Suostuttelun ja propagandan erot kirjallisuudessa ja teorioissa ovat häilyviä. Propagandisti määritellään usein niin, että tämä pyrkii vaikuttamaan ihmisiin oman etunsa mukaisesti ja tavoittelee oman näkökulmansa mukaisia vaikutuksia. On kuitenkin huomioitava, että propagandisti myös yleensä uskoo itselleen edullisimman ja näkökulmansa mukaisen vaikutuksen olevan paras vaihtoehto kaikille yksilöille. (Lehtonen, s.154) Loppujen lopuksi suostuttelun ja propagandan ero on siis hyvin subjektiivinen ja tilannesidonnainen.

Joseph Goebbels on todennut, että propagandasta tulee tehotonta sillä hetkellä, kun me tulemme siitä tietoisiksi.

TURVATTOMUUS JA PELKO

”Turvattomuus on käsittämättömän, ylivoimaisen kohtaamista, minkä suhteen tunnetaan voimattomuutta, avuttomuutta tai neuvottomuutta, jota vastaan on varustauduttu ja varustaudutaan sekä kollektiivisesti että yksilöllisesti” (Lahikainen, s. 69). Turvattomuus luo tunteen, ettei selviydy yksin (Toskala s.44)

Leitzinger puolestaan määrittelee turvallisuutta kirjassaan Pelko (1986) näin: ”yksilötasolla turvallisuus katsotaan korkeaksi inhimilliseksi arvoksi ennen muuta sen takia, että se tekee mahdolliseksi henkilökohtaisten tarpeiden toteutumisen ja arvojen säilyttämisen. Vasta silloin, kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi, hän voi ajatella ja toimia vapaasti.” (Leitzinger, s. 3-7)

Turvattomuuden kokeminen voi olla seurausta sekä riittämättömiksi havaituista yksilöllisistä kyvyistä että ulkomaailman paineiden suuruudesta. Juuri siksi turvattomuutta ei voida kuvata ulkoapäin objektiivisesti eikä universaalisti sisällöltään tai määrältään, vaan tunteen muodostuminen on jatkuvasti ajankohtainen ja yksilöllinen. (Lahikainen, s. 70) Turvallisuuden ja turvattomuuden kokeminen liittyvät paljolti yksilöllisiin ja subjektiivisiin elämisen ehtoihin ja elämänkokemuksiin. Ne ovat yhteydessä sukupuoleen, ikään, elämänvaiheeseen, sosioekonomiseen asemaan, toimeentuloon ja erityisesti lapsuuden ajan kokemuksiin. (Niemelä ja Lahikainen, s. 10)

Lahikaisen mukaan turvattomuuden kokemusten yleisyydestä ja sen hallinnasta tavallisten, eri-ikäisten ihmisen keskuudessa tiedetään varsin vähän. Yksi syy tähän voi olla se, että turvattomuuden tunteen julkinen esittäminen ei ole yhtä suosittua kuin vahvuuden ja kyvykkyyden osoittaminen, joilla yksilö saavuttaa yleisesti hyväksyntää ja arvostusta. (Lahikainen, s. 61-69)

Lähtökohta on yksilön kokemaa turvallisuutta tutkittaessa validimpi, sillä haastateltava määrittelee tällöin ne kokemukset ja merkitykset, jotka hän yksilönä psykologisesti kokee. Erittäin tärkeää tämä on juuri siksi, että ihminen toimii pitkälti sen mukaan, miten hän kokee ja mieltää asiat, ei sen mukaan, miten asiat todellisuudessa ovat. Koska tunne- tai tajuntakeskeistä hallintaa ei ole mahdollista havainnoida objektiivisesti, tiedonhankinnassa tukeudutaan ihmisten omiin kertomuksiin. (Niemelä, 1997, s.18-22)

Tuntematon ja tiedostamaton aiheuttavat sekä ihmisessä että monissa muissa kognitiivisesti riittävästi kehittyneissä yksilöissä epävarmuutta. Tragediassa pahinta on usein itse tietämättömyys ja tulevan pahan odotus. Ihminen pyrkiikin hallitsemaan turvallisuutta erilaisin keinoin. Ensimmäiseksi on olennaista pyrkiä käsitteellistämään ja organisoimaan riskit sekä määritellä kunkin todennäköisyys. Tärkein inhimillistä turvallisuuden tunnetta luova keino on pyrkiä tiedostamaan ympärillä olevat riskit ja uhat ja määritellä hallintakeinot ja turvavyöhykkeet sitä kautta. Täydellistä turvallisuutta ei kuitenkaan ole olemassa, ainoastaan turvallisia alueita ja saarekkeita. Koska onni ja sattuma vaikuttavat usein siihen, tapahtuuko jotakin, riskejä ei voida koskaan eliminoida täysin. Yksilön on keksittävä vaihtoehtoisia keinoja turvallisuuden tunteen takaamiseksi. (Eräsaari, s. 39, 81-83)

(…) On yksilöstä kiinni, mitä tämä pitää hyväksyttävän turvattomuuden mittapuuna tai perusteluna. (Niemelä, 2000, s. 32-36)

Pahin turvattomuutta aiheuttava tekijä on epävarmuus ja tietämättömyys tulevasta. Kaikkia riskejä ja uhkia ei pystytä ennakoimaan. Erityisesti epävarmuuden oloissa asiantuntijoiden rooli korostuu ja yksilön luottaessa auktoriteetteihin muodostuu näennäisen hallittavuuden tila. (Eräsaari, s. 54)

Pelko on psykologinen ja yksilöllinen reaktio, niin sanottu perustunne ja -kokemus. Se on normaali reaktio todelliseen tai kuviteltuun uhkaan tai vaaraan. Pelon tehtävä on virittää yksilö suojautumaan vaaraa vastaan. (Niemelä, s. 23-24)

Turvallisuuden tunne syntyy usein siitä, että voi itse hallita ja säädellä omaa elämäänsä ja että epävarmuutta aiheuttavat tekijät ovat tiedossa ja hallinnassa (Toskala, s. 21). Tekijät jotka ovat oman kontrollin ulkopuolella aiheuttavat turvattomuutta tai pelkoa. (…) Jokaisen ihmisen yksilöllinen todellisuus ohjaa tämän elämää ja siihen liittyviä valintoja muodostaen myös käsityksen turvallisuudesta ja pelättävistä tekijöistä. Pelkoa ei koskaan pysty täydellisesti poistamaan, mutta tiedostamalla sen aiheuttajan, pelon kanssa voi oppia elämään, silloinkin kun pelko on normaalielämässä epärationaalinen ja turha. (…) Yksilöllinen herkkyys vaikuttaa siihen, minkä ilmiön ihminen tulkitsee uhkaavaksi ja minkä turvalliseksi. Pelon hallintakeinoina voivat toimia muun muassa ulkopuolinen auktoriteetti, opittu tekniikka tai menetelmä tai tietty lääke. (Toskala, s. 16-17, 30-32, 38-40, 44-46)

Turvattomuuden ja pelon suhde on häilyvä. Toskala on kirjassaan ”Pelot ja niiden voittaminen” (1997) määritellyt neljä pelon pääluokkaa: turvattomuus, itsearvostuksen puute, hylätyksi tulemisen pelko ja kontrollin menetyksen pelko. Näistä peloista jokainen voi edelleen tuottaa turvattomuuden tunnetta. (Toskala, s.44-54) Toisaalta turvattomuutta voidaan pitää yläkäsitteenä, ahdistuksena ja epävarmuutena olosuhteita ja tulevaisuutta kohtaan, joka taas pahimmillaan kärjistyy yksittäiseksi peloksi. Niemelän (2000) mukaan turvattomuus ja pelko eivät ole sama asia, mutta ne voivat olla joillakin yksilöillä lähellä toisiaan (Niemelä, s. 24)

LÄHTEET:

Baron R. A. & Byrne, D. 1997. Social psychology 8^th edition. Needham Heights (Mass.): Allyn and Bacon.

Eräsaari, R. 2002. Kuinka turvaton on riittävän turvallinen? Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Kainulainen, S. 2000. Sosiaalinen turvallisuus ja yhteiskunnan rakenne. Teoksessa  P. Niemelä & A.R. Lahikainen (toim.) Inhimillinen turvallisuus. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen J. 1998. Ikuisuuskysymyksiä, miten viesteillä vaikutetaan? Teoksessa U. Kivikuro & R. Kunelius (toim.) Viestinnän jäljillä: näkökulmia uuden ajan ilmiöön. Helsinki Porvoo: WSOY.

Leitzinger. J. 1986. Pelko. Helsinki: Harppuuna.

Schmidt, R. & Kess, J.F. 1986. Television advertising and televangelism: discourse analysis of persuasive language. Philadelphia, Pa. : Benjamins.

Toskala, A. 1997. Pelot ja niiden voittaminen: kohti uudenlaista rohkeutta. Helsinki : Writers’ House.

Kivusta ja sen kokemisesta

Nimimerkki "_ Faeron" kirjoittaa Helistimen keskustelupalstalla mielestäni aika nasevia kommentteja aiheeseen. Tässä hänen tekstinsä:

Ajatusleikki: Mitä jos hetken kuvittelisi, ettei synnytykseen liity ollenkaan kipua? Pelkäisikö sitä silloin ja jos, mitä pelkäisi? Todella vaikeaa kuvitella, mutta yritän. Kuvittelen synnytyksen vähän kuin gynegologikäynniksi, rutkasti pidemmäksi vain ja tulokseksi syntyneen vauvan ja oman kropan jäljet synnytyksestä. Tuntematon roplaa kroppaani. Niin gynegologillakin. Eipä tuo haittaa, roplatkoon nyt, se on siihen tottunut ja lopputulos on tärkeintä, ja mikäs tässä ollessa, itseenihän ei satu. Eli omalla kohdallani tuntematon ihminen ei ole ongelma. Entä jos tarvitaan monta tuntematonta? No sitten on vähän inhottavampaa, se on jo hiukan epämukava ajatus. Mutta jos ne tekevät työnsä ja auttavat minua niin menköön nyt, eihän minua satu. Eli sekään ei aiheuta omalla kohdallani pelkoa. Entä jos vauvan terveys on vaarassa? No, itse en osaa asiaa edistää, toivon vain että tekevät parhaansa vauvan eteen ja teen kyllä kaiken mitä kehotetaan. Sitäkään en siis varsinaisesti pelkää. Entä jos itselleni jäisi jälkivaurioita? Pienet eivät kovin paljon haittaisi. Isommista sitten selvittäisiin päivä kerrallaan vaurioiden vaatimalla hoidolla ja katsottaisiin mikä lopputulos olisi vuosien kuluttua, toivottavasti mahdollisimman hyvä. Hankalat vauriot olisivat varmasti todella ikäviä, ja ne ehkä aiheuttavat omalla kohdallani myös jonkinverran pelkoa. Mutta ei ratkaisevan suurta. Entä muuttuva keho? No, sen suhteen ajatukset ovat hyvin sekalaiset, oma kehoni se on, muiden mielipiteillä ei ole väliä, upeaan temppuun kehoni pystyy, mutta tietysti olisi mukava niitä lempihousuja vielä joskus pitää, mukavahan olisi jos keho hyvin palautuisi, mutta vauva on ehdottomasti tärkeämpi kuin entinen keho. Aika sekavaa. Mutta pelkoa se ei omalla kohdallani aiheuta. Entä jos kuolen? No, voinhan jäädä jonain päivänä auton allekin. Joskus kuolema on joka tapauksessa edessä. Mutta eipä se taitaisi nykypäivän länsimaissa synnytyksessä olla todellinen riski. Sekään ei ole minulle todellinen pelon aiheuttaja. Synnytyksen luonnottomuus? No jaa, ihan sama, oli sitten luonnollista tai luonnotonta, ei se muuta sitä että se on Suurta Härdelliä. Ei siis omalla kohdallani pelkoja tästä. En keksi enää muuta kuin sen kivun. Liitetään nyt siihen pidennettyyn gynegologikäyntiin se kipu. (Siinä vaiheessa ja sellaisessa synnytyksessä kun se todella on merkittävää, rauhallisesti käynnistyvän synnytyksen alkuvaiheen tuntemukset voi unohtaa.)  Johan muuttui kuva. Kroppa tuntuu siltä, että tekisi mitä tahansa, jos siitä kropasta voisi päästä ulos edes hetkeksi. Tekisi mitä hyvänsä, että sen kivun saisi lakkaamaan. Jep, tätä pelkään. Onko terve reaktio jossei tällaista pelkää? Millä ihmistä on enemmän peloteltu kautta koko ihmisen olemassaolon kuin kivulla? Mihin muuhun kidutus perustuu? Miksi ihminen varoo ja pelkää (sellaistakin, ettei se vielä vahingoittaisi pysyvästi) tulta, terävää, jäsenten vääntymistä (miehillä potkua sinneniin..)..?  Ihminen pelkää kipua koska se sattuu ja tekee tolkuttoman pahaa, eikö niin? Minusta on täydellisen järkevää ja luonnollista pelätä kipua. Ja vaikka se synnytyksessä on miten "hyvää" kipua, niin minun on vaikea saada evoluution ikuisuuksien aikana muokkaama kroppani uskomaan järkeni ääntä ja tukahduttamaan kaikki vaistomaiset reaktiot koska tämä on nyt "hyvää" kipua. Jep, pelkään kipua. Ja minusta on ollut aina ihmeellisen kummallista, että synnytyspelolle etsitään heti jotain muuta syytä kuin kipu. Että eihän ensisynnyttäjä voi pelätä kipua kun ei ole sitä kokenut? Hullunkurista. Sitten varmaan kukaan ei pelkää kidutustakaan, tai noita edellä mainittuja. Kyllä kipua voi pelätä vaikkei olekaan sitä kokenut, me olemme ihmisiä ja osaamme välittää tietoa toisillemme ja kertoa kivusta toisillemme, emme eläimiä, joiden on koettava kivulias tilanne ensin itse, jotta osaavat varoa tuota kipua aiheuttavaa tilannetta sen jälkeen. Itse asiassa kipuun liittyy myös toinen tekijä, jota pelkään selvästi: pelko itse. Pelkään järjettömästä kivusta aiheutuvaa paniikkia, jonka takia menetän ajatusteni hallinnan ja joudun pakokauhuun. Pakokauhuiset ajatukset, toisin kuin kipu, eivät unohdu helposti ajan myötä, ja ne voivat aiheuttaa paljon harmia pitkän aikaa. Esimerkiksi niin, että vauvaan kiintyminen, vauvaan keskittyminen ja lapsen hoitaminen jopa vuosien ajan voi häiriintyä mieltä vaivaavista ajatuksista synnytyksen pakokauhusta. (Tämä on eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus.)  Tästä päästään jo yhteiskunnalliseenkin ulottuvuuteen, koska lapsen hoito ja synnyttäjän mielenterveys ja tulevat synnytykset ovat vaakalaudalla. Tämä on asia josta ei myöskään kovin paljon mistään kuule, vaikka siitä kuuleminen etukäteen saattaisi auttaa lähes rokotteen lailla. (Ja jos tuollaisia pakokauhutapauksia pystyy kivunlievityksillä vähentämään niin mahtavaa, valtavan hieno asia!!!) (Yleisesti ottaen suosittelisin jokaiselle synnyttäjälle juuri sellaista synnytystä ja synnytystapaa kuin mitä itse haluaa. Kivunlievitys tai lievittämättömyys on jokaisen ikioma asia, eikä siinä voi toinen neuvoa muuten kuin kertomalla, mitkä ovat vaihtoehdot. Joka ikinen synnytys on erilainen, jokaisen synnyttäjän kipukokemus on yksilöllinen, kipu eri synnytyksissä voi erota kuin yö ja päivä eikä synnyttäjän kipua voi ymmärtää kukaan muu kuin synnyttäjä itse. Luota itseesi ja omiin mielipiteisiisi omista asioistasi! http://www.helistin.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=44591&sid=35eae70fe73da27f0cd8e80ed91db76e

Ajatusryöpsähtelyä

Minulla oli oikein hyvä keskustelutuokio lääkärin kanssa tällä viikolla. Synnytystavasta tehdään edelleen päätös vasta parin viikon päästä, mutta asenne, empatia ja asiakkaan kohtaaminen olivat tällä lääkärillä niin kohdallaan, ettei parin viikon odottelu enää ahdista. Ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin. Pienestä se on kiinni. Kyllä ystävällisyys on valtaisa voimavara, suosittelen lämpimästi jokaiselle lääkärille ja oikeastaan ihan jokaiselle ihmiselle. 

Huomaan ajoittain jo kyllästyväni tähän sektiohommeliin. Olen surffannut nyt viime viikot niin aktiivisesti aiheen äärellä, pohtinut eri näkökulmia, etsinyt tietoa ja käynyt unissani dialogeja, että voi olla että työ on kohta osaltani tehty. Olen onnellinen että olen saanut kerättyä näinkin paljon faktaa ja pohdintoja tähän blogiin, ehkä ne helpottavat jonkun pelkoisen tai toisinajattelevan elämää. 

Paljon olen silti jättänyt käsittelemättä. Asioita, joita olen pohtinut, mutta jotka eivät vielä ole jalostuneet teksteiksi. Paljon on myös faktaa linkittämättä, tilastoja läpikäymättä. Yksi järjettömän mielenkiintoiselta vaikuttava kohde olisi http://www.cesareandebate.blogspot.com/, jonka kirjoittaja (toimittaja ja tutkija) on pohtinut äidin valinnasta tapahtuvaa sektiota monilta eri kanteilta. Hän myös kirjoittaa parhaillaan kirjaa aiheesta. Blogissa on hurja määrä tutkimustietoa aiheesta, muun muassa. Suosittelen lämpimästi lueskelemaan läpi.

Olen myös pohtinut erityisesti keskustelupalstoilta tuttua asetelmaa kahdesta leiristä: sektioäidit versus alatiesynnyttäjät. En vieläkään jaksa ymmärtää, miksi toisilleen vieraat ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun sellaisella intohimolla. Provoillaan, provosoidutaan, haukutaan, yritetään alistaa toisia sanoilla, halveksitaan, tunnetaan ylemmyyttä, ärsytetään. Peruskauraa siis keskustelupalstoilla. Tavallaan hyvin kiehtovaa, mutta myös pohjattoman surullista. 

Olen ehdottomasti itsekin sitä mieltä, että vanhat lässytykset ”jokainen äiti on paras äiti lapselleen” –tyyliin ovat valetta ja puppua. On ihan kauhean paljon äitejä, joille ei tulisi suoda vanhemmuutta, jotka eivät todellakaan ole parhaita äitejä lapsilleen. Toisaalta on huomioitava asioiden kokoluokka ja merkityksellisyys pitkällä tähtäimellä. Se, millä konstilla äiti lapsensa synnyttää, imettääkö hän tai käyttääkö kestovaippoja, ei missään puntarissa kenellekään osapuolelle ole niin iso juttu, että se toimisi äitiyden mittarina. Jos joku kokee toisen äidin tekemät minimalistiset päätökset itselleen niin merkityksellisinä, että niistä hermostuu, tällä henkilöllä on varmasti iso kasvunpaikka vielä edessään. Suosittelisinkin miettimään, mikä niissä muiden mielipiteissä tai päätöksissä ahdistaa tai pelottaa, ihan jo oman itsensä ja mielenrauhansa takia. Se, vetääkö äiti kokaiinia raskaana tai läimiikö pentujaan kännipäissään perjantai-iltaisin on jokaisen meidän asia. Se, synnyttääkö äiti lapsensa sektiolla vai alateitse ei kuulu kellekään muulle kuin kyseiselle äidille ja tämän lääkärille tai kätilölle.

Äitiys itsessään on jännä juttu. Siihen liittyy niin paljon pohdittavaa, sosiaalispsykologisia, antropologisia, kulttuurisidonnaisia, historiallisia yms. näkökulmia. Minua ainakin on monesti mietityttänyt mm. äitiyden kultainen kruunu ja sen hiominen, marttyyriys, monitahoinen asenteiden ja odotusten vyyhti, sen aiheuttamat tunteet eri ihmisissä, erilaiset tavat suhtautua koko asiaan. Puhumattakaan siitä että aika moni ei ole eläissään uhrannut koko asian pohtimiselle yhtään minuuttia, siitäkään huolimatta että äitiys käsitteenä koskettaa JOKAISTA ihmistä, lapsesta vaariin ja harvalle oma äitisuhde tai suhde lapsiin on täydellisen ongelmaton. 

Aiheesta voisi jatkaa kirjastollisen verran, joten tyydyn toteamaan että aihe on kiinnostava. Varmasti jokaisen meistä on aina ajoittain syytä katsoa rehellisesti peiliin ja pohtia omia motiiveja ja ajatuksia. Mitä on hyvä äitiys tai vanhemmuus? Miten minä toteutan sitä ja miten hyväksyn muiden valinnat samassa asiassa? Minkälainen on hyvä synnyttäjä ja mitkä tekijät sen määrittelevät? Teenkö asioita puhtaasti lapseni vuoksi, vai itseni vuoksi vai molempien, vai sittenkin kiillottaakseni oletettua kruunuani muiden silmissä? Olenko minä minä vai olenko se, jonkalainen kuvittelen että minun pitäisi olla? Mitä alitajuisia motiiveja toiminnallani on? Buustaanko egoani lapseni ja äitiyteni kautta ja jos, niin onko se oikein vai väärin? Mitkä ovat ratkaisujeni ja mielipiteideni mittasuhteet? Teenkö vanhemmuudessani asioita siksi että ne ovat hyvin perusteltuja ja järkeviä, vai siksi että minulta odotetaan niitä, kaikki ovat aina niin tehneet tai ne tekevät itsestäni ihailtavan muiden silmissä? Olenko itselleni vanhemmuudessani armollinen ja pitäisikö minun olla? Toiminko ristiriitaisesti arvojeni ja käytäntöjeni välillä? Olenko hyvä äiti? Näenkö ja kuulenko lapseni? Kysymyksiä riittää…

Mainitsin aiemmin kahden leirin jaottelun: sektioäidit ja alatiesynnyttäjät. Tai alatiekannattajat, miten vaan. Oikeammin jaottelisin synnyttäjät kuitenkin kolmeen leiriin: sektiota toivovat, perinteisen ja yleisimmin hyväksytyn mallin kulkijat ja vannoutuneet luomuilijat. Jälkimmäinen ryhmä on aivan yhtä karsastettu, väärin ymmärretty, tunteita herättävä ja vieras monille, kuin sektiotoiveisetkin. He jäävät yhtä lailla keskitien kulkijoiden jalkoihin, heidän toiveitaan ei kunnioiteta, vaan niitä vähätellään ja niille nauretaan. Heidän arvonsa ja mielipiteensä teilataan lääketieteellisten riskien ja ”faktojen” alle, heidän synnytyskokemuksensa merkitystä pidetään itsekkäänä ja typeränä. Jos toivot sektiota, olet itsekäs idiootti joka haluaa saada kivuttoman ja helpon synnytyksen (siis mitä IHMETTÄ?!!) ja jos toivot mahdollisimman luonnonmukaista (ehkä jopa, uskallanko edes sanoa ääneen: KOTI-) synnytystä, olet itsekäs idiootti, joka haluaa kikkailla hippitouhuillaan ja kirkastaa marttyyrinkruunuaan. Kumpikin tietenkin vaarantaa radikaalisti lapsensa ja itsensä hengen ja on kaikin puolin huono ihminen. SEN SIJAAN nuo perusäiteet, kunnon ihmiset, he synnyttävät niin kuin pitää, semimedikalisoituneesti ja kaikkien sääntöjen mukaan. Ottavat epiduraalit, makaavat sängyssä avautumisvaiheen ja ponnistavatkin sieltä. Eivät turhaan vaivaa henkilöstöä ihmeellisillä toiveillaan suuntaan tai toiseen. Tekevät niin kuin käsketään ja saavat terveitä, punaposkisia ja onnellisia lapsia. Ja vielä toitottavat miten ”näin on aina tehty ja tää on luonnollinen tapa synnyttää”. My ass. Siinä ei ole mitään muuta perinteistä tai luonnollista, kuin reikä josta lapsi työnnetään ulos. 

Tästä kirjoituksesta on tulossa melkoista tajunnanvirtaa, mutta tulkoot. Näkökulmia aiheessa riittää enkä millään jaksa muotoilla kaikesta omaa itsenäistä kappalettaan. Varsinkaan, kun aika tuntuu kohta loppuvan…

Yksi mikä minua on mietityttänyt jo esikoisen odotusajoista lähtien, on tämä mystinen ”naiseus” ja naisten sukupolvien kierto. Naisilla kuulemma on jokin oma salaseura, ikiaikainen rinki, jota kukin synnyttänyt nainen osaltaan jatkaa. Tämän riitin kautta meidän tulisi kokea jotakin vahvempaa ja todellisempaa naiseutta ja tuntea yhteyttä johonkin syvällisempään naiseuden jatkumoon. Kuten äitimme ja isoäitimme jo aikoinaan. (On muuten vähän samanlainen juttu kuin se, että vain lapsen saaneille on oikeus mielipiteisiin kasvatuksen suhteen. Kun synnyttää niin yhtäkkiä on Kasvattaja. Pedagogia ja psykologia, ei niitä voi oppia, ne tulee hormonien mukana…)Eli. Jos ymmärrän oikein, tosinaiseus on yhtä kuin synnyttänyt kohtu, kuin riippuvat imettäneet rinnat, kuin tieto siitä miten jumalattoman väsynyt voi ihminen viikkotolkulla venyneen korvatulehduskierteen jälkeen olla. Miehet ja lapsettomat naiset, te vaan ette voi tajuta. Eikä teillä kyllä sietäisi olla mielipiteitäkään asiasta. Niinkö?

Minä en kyllä tajua silti, vaikka kuinka olen synnyttänyt lapsen. Minusta on ollut mielettömän upeaa saada lapsi ja se on muuttanut identiteettiäni enemmän kuin mikään muu kokemani. Siitä huolimatta en koe, että se olisi tehnyt minusta enemmän naisen tai että tuntisin nyt syvää yhteyttä sukuni naisiin, puhumattakaan vieraista saman sukupuolen edustajista. Ehkä olen jotenkin vajavainen. Ehkä on myös syytä pohtia miksi lapsen saaminen on niin tärkeä tekijä monen naiseudelle ja miksi on tarve mystifioida tätä kokemusta. Ehkä tässäkin asiassa on kaikenlaista jännää psykologista pikku purtavaa eikä kyseessä ole sittenkään Käytettyjen Kohtujen Salaseura. En tiedä. Tulipahan nyt mieleen vaikkei sektioasiaan ihan suoranaisesti kuulukaan.

Sitten olen miettinyt sellaista, että mitä, jos sektiota pelkäävät pakotettaisiin synnyttämään sektiolla. Siis ilman mitään sen suurempaa syytä, kunhan nyt vaan todettaisiin uusimmissa tutkimuksissa että jukopliuta, sehän on paljon terveellisempää ja nyt kaikkien kyllä pitää ensisijaisesti niin tehdä. Hypoteettinen, ehkä vähän absurdikin ajatus, tiedän. Mutta kuvitellaanpa silti niin hetki. Nyt sitten jokainen vaan leikkuriin ja avattavaksi pöydälle. Sama paikka, samat tyypit avustamassa, samat lääkkeet persauksiin, mutta vatsa auki ja vauva sitä kautta ulos. Kaikki tekevät kiltisti niin. Kerran kuultiin, että joku jossain naapurikylässä oli pelännyt tätä maailman luonnollisinta ja turvallisinta toimenpidettä, mutta sekin taisi olla legendaa. Ei kai kukaan tätä nyt voi pelätä, naurettavaa! Näinhän kaikki tekevät ja tämä on paras tapa toimia! Jos ajatus hiukan hirvittää niin kaikki muut neuvolasta naapurin Mirjaan voivat kertoa, miten hyvä ja kiva ja oikea tapa tämä on lapsensaantiin. Vähän olet tyhmä jos sellaista pelkäät. Ihan tosi tyhmä, jos kehtaat sanoa jollekulle pelkääväsi. Ihan superidiootti jos kyseenalaistat tavan ja alat etsimään muita keinoja synnyttää. Alatiesynnytys EI ole vaihtoehto. Leikkuriin mars. Ahdistaako jo?

Tätä mielikuvaharjoitetta voisi jatkaa loputtomiin, mutta luotan siihen että ne, jotka ovat kyllin fiksuja ymmärtämään asian pointin ovat sen jo ymmärtäneet ja ne, jotka eivät ole… no he kylpevät omassa itsetyytyväisyydessään joka tapauksessa, hierottiin asiaa nenään millä intensiteetillä tahansa.

Tässä yhteydessä on soveliasta pohtia myös ihan perimmäistä ja pohjimmaista kysymystä koko teemassa: miksi minulla ei ole oikeutta päättää sektiosta ja miksi minun on perusteltava oikeuttani päättää sektiosta. Ei siis riitä, että joudun taistelemaan oikeuksistani, minun on lisäksi osattava perustella haluni ajaa oikeuksiani, ihan lähimmistä ystävistä lähtien. Älytöntä. Aivan varmasti on olemassa monia ammattilaisia, jotka tulevat väittämään ”omien kokemustensa” ja ”tilastojensa” perusteella kuinka syyt ovat lääketieteelliset. Minä sanon yhä uudelleen että se on suurinta itsepetosta se. Syitä on todellisuudessa miljoona ja näistä riskitilastot ovat kärpäsen kakka. Samat henkilöt tuhahtelevat ylemmyydentuntoisesti kun viitataan harvinaisiin poikkeuksiin ja toisaalla tolkuttavat potilailleen, miten juuri sektion kohdalla epätodennäköisyyksien tapahtumiseen kannattaa suhtautua vakavasti. Toistan itseäni tässä jankuttamisessa, mutta niin toistelevat hekin. 

Olenko epäonnistunut, jos en muuta mieltäni pelkopolikeskustelujen ansiosta? Onko pelkohoito epäonnistunut, jos minulle myönnetään sektio? Miksi sektio ei ole tasa-arvoinen vaihtoehto myös niille, jotka eivät tunne pelkäävänsä alatiesynnytystä, mutta jotka muista syistä haluavat sektion? Keitä me olemme arvostelemaan toisiamme ja päättämään toistemme puolesta kuka saa oikeuden mihinkin ja kenellä on oikeus mihinkin mielipiteeseen, vaikka kuinka mielestämme tyhmään? Uskotko sinä aidosti olevasi niin viisas, että voit tuomita syytetyn kuolemaan? Sillä samaa jumaluuskompleksiahan tässä harjoitetaan: minä olen fiksumpi kuin naapurini ja mustavalkoisesti, kaikkia tekijöitä kuulematta ja ymmärtämättä MINÄ voin sanoa mikä on naapurilleni oikein ja väärin. Hurjan narsistista jos sitä yhtään ajattelee.

Minusta ihminen joka kritisoi, on aina velvollinen esittämään mielestään paremman vaihtoehdon. Vaikkakin vajaavaisen. Ainakin vaihtoehdon poikasen. Tässä sektioasiassa tämä parempi tie alkaisi niin, että jokainen synnytyspelkoinen kävisi edelleen sype-keskustelut niin kätilön kuin psykologinkin kanssa. Kummankin kanssa, aina. Nämä kaksi arvioisivat ammattitaitonsa perusteella, onko syytä suositella terapiaa tai jatkokeskusteluja taustalla piilevien ongelmien vuoksi. Se, päädytäänkö mihin synnytystapaan ei olisi kuitenkaan sidoksissa tähän. Sektion, luomun, tavallisen synnytyksen, ihan minkä ihminen sitten kustakin syystä tahtoo, saisi kyseisen proseduurin jälkeen. Aina ja varmasti. Potilaasta, tämän verbaalisista kyvyistä, lääkäristä, paikkakunnasta riippumatta. Asioista juteltaisiin ammattilaisten kanssa empaattiselta pohjalta, mietittäisiin aidosti ja yhdessä mikä synnytystapa on kyseiselle naiselle paras, turvallisin ja miellyttävin. Niin että siitä tulee mahdollisimman mukava kokemus. Kokonaisuuspohjalta, tunteet huomioiden. Kuten aiemmin sanoin, kannatan alatiesynnytystä ensisijaisena tapana ja kannatan sitä, että synnyttäjä joutuu läpikäymään pelkojaan ja ajatuksiaan ammattilaisten kanssa, pohtimaan synnytystä ja tulevaa ja perustelemaan mielipiteitään. Pääpaino ei kuitenkaan saisi olla käännytyksessä, vaan ihmisessä. Pois stressi, tervetuloa inhimillisyys. Niin että kenenkään ei tarvitsisi enää keskustelupalstoilla itkeä, miten tuhma lääkäri ei antanut sektiota, ettei kenenkään tarvitsisi kokea epäonnistumista sektiostaan tai peloistaan ja ettei kenenkään tarvitsisi kirjoitella typeriä blogeja siitä onko naisella oikeus omaan kroppaansa vai ei…