Tiivistelmä: mitä ja miksi

Kopioin tähän mielestäni hyvin tiivistetyn tekstin aiheesta. Teksti on aiemminkin mainitsemani brittitoimittajan, Pauline McDonagh Hullin vetoomuksesta, joka on syntynyt tämän kirjoittaman blogin yhteyteen, aiheenaan elektiivinen sektio äidin toiveesta. Joskus kun mietin itsekin että mitä tässä nyt vauhkotaan, niin tällaiset lyhyemmät tiivistelmät helpottavat kasaamaan ajatuksia...

"We now know that much of the data pointing to negative cesarean birth outcomes largely relates to emergency surgeries and planned surgeries performed for medical reasons; the risks for a healthy woman planning surgery are less severe and not demonstrably greater than attempted vaginal delivery for women planning small families. Nor are major fetal risks demonstrably greater when delivered at 39-40 weeks.

Similarly, it is also increasingly evident that planned cesarean finances are not equal to emergency procedures (the costs of which largely belong with the planned vaginal deliveries' account), and that a more exact calculation of planned vaginal delivery and planned cesarean delivery cost and outcomes would be useful.

Just as there are women who choose to deliver their babies at home, there are also women at the other end of the choice spectrum for whom planned surgery is their preferred birth plan, and increasingly, obstetricians are supporting their choice. However, many public health groups, insurance companies and individual hospitals - preoccupied with reducing a rising national cesarean rate linked more to increasing maternal age, incidence of obesity and repeat cesareans than to maternal request - are discouraging and even refusing cesarean choice.

Contrary to some of the more negative media interpretations, these women are not seeking to schedule surgery around their pedicures and manicures (it's an insult to women and indeed the doctors who deliver their babies to suggest that), but rather to ensure (in their opinion) the safest outcome for their babies and themselves. For some, there is no medical indication (they have simply evaluated the risks and benefits of both vaginal and cesarean delivery and chosen the potential outcomes most acceptable to them), while for others, they may be diagnosed with tokophobia or have endured a previous traumatic delivery."

(http://www.gopetition.com/petitions/prophylactic-cesarean-delivery.html)

Valinnan oikeutus

Mielenkiintoisena näkökulmana voidaan pitää myös naisen oikeutta päättää omaa kehoaan koskevista asioista. Nykyään useissa länsimaissa nainen voi vapaasti estää ei-toivotun raskauden ja päättää, jatkaako vahingossa alkanutta raskautta vai ei. Onko naisella siis oikeus myös päättää, millä tavoin hänen lapsensa syntyvät? Naisen tulisi ainakin saada mahdollisuus keskustella synnytystavasta hoitavan lääkärin kanssa. Kuitenkaan synnytystapaa ei voida nähdä asiana, jonka potilas voi vain valita, vaan päätöksellä tulisi olla hyvät lääketieteelliset perustelut. Aiheeseen liittyy naisen kehon lisäksi asioita, jotka eivät kosketa vain naista itsestään vaan myös syntyvää lasta, mahdollisia myöhemmin syntyviä sisaruksia, sairaanhoitoa ja koko yhteiskuntaa. Oikeana motivaationa ehkäisylle ja raskaudenkeskeytykselle voidaan nähdä sekä lapsen että äidin parempi elämä lapsen syntyessä toivottuna. Keisarileikkaukseen tällaista asiaa ei kuitenkaan liity. Asia on pikemminkin päinvastoin. Äidin hoitamaton synnytyspelko häiritsee lapsivuodeajan onnea ja heikentää varhaisen vuorovaikutuksen onnistumista. Vakavampien komplikaatioiden yhteydessä seuraamukset voivat olla toki vielä merkittävämmät (Saisto ja Halmesmäki 2003). Siten voitaneen pitää aiheellisena keskustelussa kuulluksi tulemista sekä oikean tiedon ja tarvittaessa hoidon saantia. (Rouhe, Halmesmäki, Saisto, 2007, Duodecim)

Hmmm. Tätä olen miettinyt kovasti. Painotan itsekin asiassa kuin asiassa kokonaisuuksia, mittasuhteita ja näkökulmien merkitystä, mutta nyt palaan monesti pohtimaan olenko itse ymmärtänyt sektiotoiveen kaikkia vivahteita. Olenko itsekäs ja pyrin epärehellisesti manipuloimaan itseäni ja ympäristöäni epätotuuksilla, näkemällä tietoisesti vain tietyt seikat VAI olenko sellaisen asian äärellä, jossa ei ole lopullista totuutta, ainoastaan monta yhtä painokasta vaihtoehtoa? Itse näen, tietenkin, asian jälkimmäisellä tavalla. 

Uskon todella, että olemme synnytystapakeskustelussa muutosten äärellä ja naisen valinta tulee olemaan paljon nykyistä merkityksellisempi seikka synnytyksen suunnittelussa tulevaisuudessa. Jos ajatellaan synnytyksen hoitoa miltä tahansa kantilta, se on muuttunut radikaalisti viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana. Naisen kunnioitus, kivun hoito, asenne synnytykseen kokemuksena, vastasyntyneen hoito (ajatelkaa: 80-luvun alussa tiede ei ollut vielä todistanut että vastasyntynyt kokee kipua, sikiöstä puhumattakaan), tunteiden merkitys, äiti-lapsi-suhteen merkitys, imetys ja moni moni muu asia on kehittynyt, muuttunut ja vaihtunut. Miksei siis tämä? Onhan jo elektiivinen sektio pelosta tai äidin toiveesta johtuen melkoisen uusi juttu, samoin luomunäkemyksen vahva kasvu ja painoarvo. 

Mutta siis tuohon viittaamaani tekstiin. Naisen keho on ilman muuta selvä juttu. Siitä pitäisi naisella itsellään olla viimeinen sana, MIKÄLI se ei vakavasti vaurioita muita. Eli syntyvää lasta, mahdollisia myöhemmin syntyviä sisaruksia, sairaanhoitoa tai koko yhteiskuntaa. 

Syntyvää lasta en näkisi ongelmaksi. Tilastojen varjossa sektio vaikuttaa edelleen lapselle turvallisemmalta vaihtoehdolta. Mahdolliset puutteet esim. varhaisessa vuorovaikutuksessa ovat marginaaliset verrattuna lukuisiin päätöksiin, joita äiti tekee ensituntien jälkeen. Itsehän väitän, että esim. perhepedissä nukkuminen on lapselle tärkeämpää pitkällä tähtäimellä kuin se, saako se viettää elämänsä ensimmäiset kaksi tuntia äidin vai isän paidan sisällä. 

Mahdolliset myöhemmin syntyvät sisarukset ovatkin kinkkisempi juttu. En osaa ottaa kantaa tilastoihin, joihin en ole perehtynyt. Itse näkisin, että jos suunnittelisin 8-lapsista suurperhettä, en ehkäpä toivoisi sektiota esikoisesta lähtien. Ehkä. Ainakin ottaisin asioista tarkasti selvää ensin.

No sairaanhoito ja tässä yhteydessä niputettuna koko yhteiskunta. En ole ihan varma mitä kirjoittajat tällä tarkoittavat. Ammattilaisten auktoriteetin kyseenalaistamista ja sen riskejä, taloudellisia tekijöitä, synnytyksen medikalisoitumista vai mitä? Olen näitä tekijöitä pohtinut jo aiemmin, joten en paneudu niihinkään sen tarkemmin nyt. Äidin päätös valita 1% tai 4% riskit ei varmasti horjuta lääkärien päätösvaltaa tai asemaa. Terveydenhuollon taloutta ei muuta suuntaan eikä toiseen se, valitseeko 1000 vai 1500 äitiä sektion. Synnytys on joka tapauksessa niin järjettömän medikalisoitunutta, että se, tapahtuuko lopullinen synnytys nykyisellä alatiemetodilla vai sektiolla, on kärpäsen kakkaa. En ylipäätään onnistu löytämään sairaanhoidon ja yhteiskunnan sektorilta mitään sellaista tekijää, joka mittakaavassaan olisi merkityksellisempi kuin se, minkälaisen alun äidin ja lapsen vuosikymmeniä jatkuva suhde saa. 

Kirjoittajat väittävät, että ”Oikeana motivaationa ehkäisylle ja raskaudenkeskeytykselle voidaan nähdä sekä lapsen että äidin parempi elämä lapsen syntyessä toivottuna. Keisarileikkaukseen tällaista asiaa ei kuitenkaan liity. Asia on pikemminkin päinvastoin. Äidin hoitamaton synnytyspelko häiritsee lapsivuodeajan onnea ja heikentää varhaisen vuorovaikutuksen onnistumista.” Siis mitä ihmettä taas. Miten niin keisarileikkaukseen ei liity ”tällaista asiaa”? Mitä asiaa? Sitä että lapsen ja äidin elämä on parempaa keisarileikkauksella? Siis ihanko nyt ammattilaiset tässä kirkkain silmin taas väittävät, että on parempi pakottaa äiti vastoin tahtoaan alatiesynnyttämään kuin myöntää tälle toivottu sektio? Mikä helvetti siinä mystisessä alapäässä on niin jumalaista, että sen käyttäminen luo automaattisesti äidille ja lapselle täydellisen elämän? Jotenkin tuntuu että tässä on mennyt puurot ja vellit pahasti sekaisin. Turvallisuuden tunne, pelottomuus ja luottamus henkilöstöön ovat satavarmasti tärkeimpiä indikaatioita hyvään synnytyskokemukseen ja siten myös hyvään alkuun lapsen hoidolle, ei se putkahtaako napero mitä kautta ilmatilaan. 

Sinänsä olen toki samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että äidin hoitamaton synnytyspelko häiritsee varmasti onnea ja heikentää vuorovaikutussuhteen onnistumista. Mutta alatiepakottamisellako se sitten poistetaan? Vai syyttävällä ja pelottelevalla sype-keskustelulla jonka jälkeen äiti ei enää uskalla väittää vastaan? Vai ilmaisemalla julkisesti, että vaihtoehtoja on tasan yksi ja jos on päässä vikaa niin kyllä se pitää kuntoon saada ennen synnytystä? Varmaan joillakin synnytyspelko saadaan hoidettua yksinkertaisesti kertomalla faktoja ja lupaamalla epiduraalit ovensuussa. Mutta väitän yhä uudelleen, että suurimmalla osalla pelot ovat syvemmällä ja niitä ei yksi tai kaksi kätilön kanssa vietettyä tuntia poista. Jos sektion saaminen auttaa äitiä luottamaan synnytykseensä ja aloittamaan lapsensa hoidon onnellisena, vaikkakin pelot ja ahdistukset vielä pohjalla käsittelemättöminä, eikö se ole sen arvoista? Toivoisin jokaiselta synnytyspelkoisen kanssa toimivalta oikeanlaista fokusta asiaan: ei sillä ole merkitystä kuka on oikeassa ja mitä voi ehkä tapahtua, ainoastaan sillä että äidin ja lapsen suhde saa mahdollisimman hyvät lähtökohdat alkuun. Ja siinä äidin asenne on aika ykkösjuttu. 


Artikkeli kokonaisena: http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo96817&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=haku&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_hakusana=keisarileikkaus

Suostuttelu, propaganda, turvattomuus ja pelko

Tämä blogi on täynnä asiaa siitä, miksi minusta pelkopolikeskustelut ja alatiesynnytyskäännytys ovat puhdasta suostuttelua, manipulaatiota ja propagandaa. En ole mielipiteineni yksin. Toivon että blogissa listaamani asiat auttavat osaltaan jokaista tätä lukevaa naista pohtimaan aihetta avoimemmin ja monipuolisemmin. En siksi että kaikki päätyisivät sektioon enkä siksi että haluaisin osoittaa olevani lääkäreiden yläpuolella. Ihan vain siksi, että propagandasta tulisi tehotonta ja meillä jokaisella olisi mahdollisuus tehdä päätös omasta elämästämme, niin kuin sen aina olisi pitänyt mennä.

Alla omavaltaisesti gradustani poimittuja tekstinpätkiä, jotka avaavat joitakin sektiokeskustelussakin olennaisena pitämiäni käsitteitä. Niiden alta löytyvät vielä ne kirjalähteet, joihin pätkät viittaavat.

_____________________________________________________________

SUOSTUTTELU

Suostuttelu on sivilisaation primäärinen väline. Ihmiset ja yhteisöt haluavat vaikuttaa ympäristöönsä niin, että se olisi näiden toiveiden, tavoitteiden ja pyrkimysten suhteen mahdollisimman myönteinen. (…) Arkipäivän tilanteissa ihmiset joutuvat jatkuvasti käyttämään erilaisia keinoja saadakseen toisen osapuolen suostumaan johonkin sellaiseen, johon tämä ei välttämättä olisi ollut halukas. Suostuttelua onkin vaikeaa erottaa normaalista keskustelusta, sillä päivittäin yksilö käyttää useita erilaisia implisiittisiä suostuttelutapoja erilaisissa tilanteissa ja samalla altistuu itse monille suostutteluviesteille. Kyseessä ei ole vallan tai pakottamisen keinot, vaan normaali viestintä, jonka avulla haetaan vaikutusta. (Lehtonen, s. 153)

Uudemmat suostutteluteoriat ovat olleet kiinnostuneita myös siitä, millä tavalla vastaanottaja käsittelee hänelle suunnattua informaatiota ja millaisessa ympäristössä tämä tapahtuu. Olennaista on myös, millaisia kilpailevat viestit ovat, millaisia ajatuksia ja tunteita sanoman käsittely vastaanottajassa synnyttää, millaisia asenteita tällä on ennestään, onko tällä suostuttelijan näkökulmasta ei-toivottuja käsityksiä aiheesta ja millä tavalla sanoma liittyy suostuteltavan elämäntyyliin.  (Lehtonen, s.159)

Suostuttelutaktiikoita on lukemattomia. Jokaisella yksilöllä on automaattisesti kehittyneitä suostuttelutapoja, joita hän käyttää arkielämässään. Yksilö tietää yleensä luonnostaan, mikä tekniikka toimii kuhunkin yksilöön kussakin tilanteessa. Eri kanavien ja suostuttelun voimakkuus vaihtelevat tilanteista riippuen. Tekniikkaan vaikuttavat myös vastaanottajan yksilölliset tekijät. (Lehtonen, s.157–158)

On havaittu, että ammattilaisten, niin sanottujen eksperttien (…) suostuttelu toimii usein tehokkaammin. Joskus puolestaan tulos on parempi, kun suostuteltavan huomio kiinnitetään samalla johonkin toiseen asiaan. On myös havaittu, että ihmiset, joilla on huonompi itsetunto, ovat helpompia suostuteltavia. Erityisesti kahden ihmisen välisessä suostuttelussa toimivaksi on todettu myös tekniikka, jossa myönnetään toisen olevan osaksi oikeassa, mutta puolustetaan omaa näkemystä erityisen hyvänä. Tätä kutsutaan kaksipuoliseksi lähestymiseksi. (Baron, s. 129-131)

Suostuttelun sanomaa ja sisältöä tutkittaessa on tärkeää määritellä mitkä kielelliset elementit ovat kyseessä ja miten ne saavuttavat tarkoituksensa. Merkityksellistä on sekä se, mitä sanotaan, että se, millä kielellisellä rakenteella tai lingvistisellä muodolla se sanotaan. Tämä sisältää myös sen informaation, jota ei mainita. (Schmidt ja Kess., s. 7, 17-21)

Muita suostutteluun vaikuttavia tekijöitä ovat asenne ja tarve sopeutua olemassa oleviin normeihin. Asenteiden muodostumisessa sosiaalisella ympäristöllä on suuri vaikutus. Sosiaalisella vaikutuksella tarkoitetaan sekä aiempaa, että koko ajan tapahtuvaa yksilön tai ryhmän yritystä muuttaa yhden tai useamman asennetta, uskomuksia tai käytöstä. (…) Siihen, kuinka vahvasti yksilöön pystytään vaikuttamaan, riippuu siitä, kuinka paljon yksilö pitää vaikuttavasta yksilöstä tai ryhmästä, ryhmän koko ja sosiaalisen normin tyyppi. Ihmisissä on myös eroja heidän myöntyväisyydessään suostutteluun, muun muassa sukupuoli, statustaso ja luonne voivat vaikuttaa. (Baron, s. 113–119,  319–332) (Tässä yhteydessä haluan muistuttaa, että omasta tahdostaan sektion saaneista naisista n. 60 % oli korkeasti koulutettuja, mikä on noin kolme kertaa enemmän kuin alatiesynnyttäjissä. Keski-ikä oli 34 ja vähän päälle. En jaksa uskoa että koulutustaso ja ikä korreloisivat suoraan pelokkuuden kanssa, vaan kyseessä ovat ihan muut tekijät…)

Kaikki suostuttelu ei läpäise vastaanottajan asenteita ja kognitiota automaattisesti. Yksilön mielessä syntyy helposti negatiivinen reaktio, mikäli hän kokee, että muut yrittävät rajoittaa hänen henkilökohtaista vapauttaan, yrittävät saada hänet tekemään jotain haluamattaan tai pelkästään jos hän tietää viestin pyrkivän suostuttelemaan. Vastareaktio voi muodostua myös tiedostamatta, mikäli uusi informaatio ei ole aikaisempien asenteiden mukaista. (Baron, s. 136-138)

MANIPULAATIO JA PROPAGANDA

Suostuttelu on määritelty muun muassa prosessiksi, jossa viestin välittämisen kautta yksilö muuttaa vapaaehtoisesti asenteitaan, mielipiteitään tai toimintaansa (Schmidt ja Kess, 1986, s.2). Suostuttelu on myös määritelty asiaksi, jossa henkilön tai henkilöiden asenteisiin ja/tai käyttäytymiseen yritetään vaikuttaa sellaisilla symbolisilla transaktioilla eli tässä tapauksessa viesteillä, joihin sisältyy joskus, mutta ei aina pakottavaa voimaa tai sillä uhkaamista ja jotka vetoavat kohteena olevien henkilöiden järkeen ja tunteisiin (Lehtonen, 1992, s. 153).

Suostuttelu on määritelty eri kirjallisuudessa hieman eri tavoin, kirjoittajan näkökulmasta ja tieteenalasta riippuen. Myös suostuttelun ero manipulointiin, propagandaan ja yleisesti negatiivisella tavalla johdatteluun on subjektiivinen. Suostuttelu voidaan nähdä johdattelevana, pelottelevana, uhkaavana tai lupaavana. Olennaisin ero negatiivisiin suostuttelun keinoihin on sen vapaaehtoisuus ja väkivallan ja pakottamisen puuttuminen. (Schmidt ja Kess, s. 2-11) ”Suostuttelu on aiheeseen painottunut yksisuuntainen yksi-monille prosessi, joka keskittyy asenteisiin vaikuttamiseen, taivuttelu taas on yleensä kahdenvälisiin tilanteisiin vaikuttamista, jossa erilaisia tekniikoita käyttämällä pyritään saamaan aikaan toisen osapuolen tietty käyttäytyminen tai asenne”. (Lehtonen, 1992, s. 153-154)

Propagandisti pyrkii toiminnallaan vaikutukseen, joka tukee tämän tavoitteiden saavuttamista. Suostuttelija puolestaan pyrkii tyydyttämään suostuttelijan itsensä lisäksi ainakin jossakin määrin myös suostuteltavan tarpeita. (Lehtonen, 1992, s. 154.) Manipulaatiosta puhutaan silloin, kun kohteessa pyritään saamaan aikaan sellaista, mikä on suostuttelijan edun mukaista, mutta ei välttämättä paras vaihtoehto suostuteltavalle. Toisaalta suostuttelijakin pyrkii vahvistamaan oman vaihtoehtonsa hyviä puolia ja kilpailevan osapuolen heikkouksia. Omista heikkouksista ja kilpailijan vahvuuksista puolestaan vaietaan tai niitä pyritään vähättelemään. (Lehtonen, s.154)

Suostuttelun ja propagandan erot kirjallisuudessa ja teorioissa ovat häilyviä. Propagandisti määritellään usein niin, että tämä pyrkii vaikuttamaan ihmisiin oman etunsa mukaisesti ja tavoittelee oman näkökulmansa mukaisia vaikutuksia. On kuitenkin huomioitava, että propagandisti myös yleensä uskoo itselleen edullisimman ja näkökulmansa mukaisen vaikutuksen olevan paras vaihtoehto kaikille yksilöille. (Lehtonen, s.154) Loppujen lopuksi suostuttelun ja propagandan ero on siis hyvin subjektiivinen ja tilannesidonnainen.

Joseph Goebbels on todennut, että propagandasta tulee tehotonta sillä hetkellä, kun me tulemme siitä tietoisiksi.

TURVATTOMUUS JA PELKO

”Turvattomuus on käsittämättömän, ylivoimaisen kohtaamista, minkä suhteen tunnetaan voimattomuutta, avuttomuutta tai neuvottomuutta, jota vastaan on varustauduttu ja varustaudutaan sekä kollektiivisesti että yksilöllisesti” (Lahikainen, s. 69). Turvattomuus luo tunteen, ettei selviydy yksin (Toskala s.44)

Leitzinger puolestaan määrittelee turvallisuutta kirjassaan Pelko (1986) näin: ”yksilötasolla turvallisuus katsotaan korkeaksi inhimilliseksi arvoksi ennen muuta sen takia, että se tekee mahdolliseksi henkilökohtaisten tarpeiden toteutumisen ja arvojen säilyttämisen. Vasta silloin, kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi, hän voi ajatella ja toimia vapaasti.” (Leitzinger, s. 3-7)

Turvattomuuden kokeminen voi olla seurausta sekä riittämättömiksi havaituista yksilöllisistä kyvyistä että ulkomaailman paineiden suuruudesta. Juuri siksi turvattomuutta ei voida kuvata ulkoapäin objektiivisesti eikä universaalisti sisällöltään tai määrältään, vaan tunteen muodostuminen on jatkuvasti ajankohtainen ja yksilöllinen. (Lahikainen, s. 70) Turvallisuuden ja turvattomuuden kokeminen liittyvät paljolti yksilöllisiin ja subjektiivisiin elämisen ehtoihin ja elämänkokemuksiin. Ne ovat yhteydessä sukupuoleen, ikään, elämänvaiheeseen, sosioekonomiseen asemaan, toimeentuloon ja erityisesti lapsuuden ajan kokemuksiin. (Niemelä ja Lahikainen, s. 10)

Lahikaisen mukaan turvattomuuden kokemusten yleisyydestä ja sen hallinnasta tavallisten, eri-ikäisten ihmisen keskuudessa tiedetään varsin vähän. Yksi syy tähän voi olla se, että turvattomuuden tunteen julkinen esittäminen ei ole yhtä suosittua kuin vahvuuden ja kyvykkyyden osoittaminen, joilla yksilö saavuttaa yleisesti hyväksyntää ja arvostusta. (Lahikainen, s. 61-69)

Lähtökohta on yksilön kokemaa turvallisuutta tutkittaessa validimpi, sillä haastateltava määrittelee tällöin ne kokemukset ja merkitykset, jotka hän yksilönä psykologisesti kokee. Erittäin tärkeää tämä on juuri siksi, että ihminen toimii pitkälti sen mukaan, miten hän kokee ja mieltää asiat, ei sen mukaan, miten asiat todellisuudessa ovat. Koska tunne- tai tajuntakeskeistä hallintaa ei ole mahdollista havainnoida objektiivisesti, tiedonhankinnassa tukeudutaan ihmisten omiin kertomuksiin. (Niemelä, 1997, s.18-22)

Tuntematon ja tiedostamaton aiheuttavat sekä ihmisessä että monissa muissa kognitiivisesti riittävästi kehittyneissä yksilöissä epävarmuutta. Tragediassa pahinta on usein itse tietämättömyys ja tulevan pahan odotus. Ihminen pyrkiikin hallitsemaan turvallisuutta erilaisin keinoin. Ensimmäiseksi on olennaista pyrkiä käsitteellistämään ja organisoimaan riskit sekä määritellä kunkin todennäköisyys. Tärkein inhimillistä turvallisuuden tunnetta luova keino on pyrkiä tiedostamaan ympärillä olevat riskit ja uhat ja määritellä hallintakeinot ja turvavyöhykkeet sitä kautta. Täydellistä turvallisuutta ei kuitenkaan ole olemassa, ainoastaan turvallisia alueita ja saarekkeita. Koska onni ja sattuma vaikuttavat usein siihen, tapahtuuko jotakin, riskejä ei voida koskaan eliminoida täysin. Yksilön on keksittävä vaihtoehtoisia keinoja turvallisuuden tunteen takaamiseksi. (Eräsaari, s. 39, 81-83)

(…) On yksilöstä kiinni, mitä tämä pitää hyväksyttävän turvattomuuden mittapuuna tai perusteluna. (Niemelä, 2000, s. 32-36)

Pahin turvattomuutta aiheuttava tekijä on epävarmuus ja tietämättömyys tulevasta. Kaikkia riskejä ja uhkia ei pystytä ennakoimaan. Erityisesti epävarmuuden oloissa asiantuntijoiden rooli korostuu ja yksilön luottaessa auktoriteetteihin muodostuu näennäisen hallittavuuden tila. (Eräsaari, s. 54)

Pelko on psykologinen ja yksilöllinen reaktio, niin sanottu perustunne ja -kokemus. Se on normaali reaktio todelliseen tai kuviteltuun uhkaan tai vaaraan. Pelon tehtävä on virittää yksilö suojautumaan vaaraa vastaan. (Niemelä, s. 23-24)

Turvallisuuden tunne syntyy usein siitä, että voi itse hallita ja säädellä omaa elämäänsä ja että epävarmuutta aiheuttavat tekijät ovat tiedossa ja hallinnassa (Toskala, s. 21). Tekijät jotka ovat oman kontrollin ulkopuolella aiheuttavat turvattomuutta tai pelkoa. (…) Jokaisen ihmisen yksilöllinen todellisuus ohjaa tämän elämää ja siihen liittyviä valintoja muodostaen myös käsityksen turvallisuudesta ja pelättävistä tekijöistä. Pelkoa ei koskaan pysty täydellisesti poistamaan, mutta tiedostamalla sen aiheuttajan, pelon kanssa voi oppia elämään, silloinkin kun pelko on normaalielämässä epärationaalinen ja turha. (…) Yksilöllinen herkkyys vaikuttaa siihen, minkä ilmiön ihminen tulkitsee uhkaavaksi ja minkä turvalliseksi. Pelon hallintakeinoina voivat toimia muun muassa ulkopuolinen auktoriteetti, opittu tekniikka tai menetelmä tai tietty lääke. (Toskala, s. 16-17, 30-32, 38-40, 44-46)

Turvattomuuden ja pelon suhde on häilyvä. Toskala on kirjassaan ”Pelot ja niiden voittaminen” (1997) määritellyt neljä pelon pääluokkaa: turvattomuus, itsearvostuksen puute, hylätyksi tulemisen pelko ja kontrollin menetyksen pelko. Näistä peloista jokainen voi edelleen tuottaa turvattomuuden tunnetta. (Toskala, s.44-54) Toisaalta turvattomuutta voidaan pitää yläkäsitteenä, ahdistuksena ja epävarmuutena olosuhteita ja tulevaisuutta kohtaan, joka taas pahimmillaan kärjistyy yksittäiseksi peloksi. Niemelän (2000) mukaan turvattomuus ja pelko eivät ole sama asia, mutta ne voivat olla joillakin yksilöillä lähellä toisiaan (Niemelä, s. 24)

LÄHTEET:

Baron R. A. & Byrne, D. 1997. Social psychology 8^th edition. Needham Heights (Mass.): Allyn and Bacon.

Eräsaari, R. 2002. Kuinka turvaton on riittävän turvallinen? Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Kainulainen, S. 2000. Sosiaalinen turvallisuus ja yhteiskunnan rakenne. Teoksessa  P. Niemelä & A.R. Lahikainen (toim.) Inhimillinen turvallisuus. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen J. 1998. Ikuisuuskysymyksiä, miten viesteillä vaikutetaan? Teoksessa U. Kivikuro & R. Kunelius (toim.) Viestinnän jäljillä: näkökulmia uuden ajan ilmiöön. Helsinki Porvoo: WSOY.

Leitzinger. J. 1986. Pelko. Helsinki: Harppuuna.

Schmidt, R. & Kess, J.F. 1986. Television advertising and televangelism: discourse analysis of persuasive language. Philadelphia, Pa. : Benjamins.

Toskala, A. 1997. Pelot ja niiden voittaminen: kohti uudenlaista rohkeutta. Helsinki : Writers’ House.

Kivusta ja sen kokemisesta

Nimimerkki "_ Faeron" kirjoittaa Helistimen keskustelupalstalla mielestäni aika nasevia kommentteja aiheeseen. Tässä hänen tekstinsä:

Ajatusleikki: Mitä jos hetken kuvittelisi, ettei synnytykseen liity ollenkaan kipua? Pelkäisikö sitä silloin ja jos, mitä pelkäisi? Todella vaikeaa kuvitella, mutta yritän. Kuvittelen synnytyksen vähän kuin gynegologikäynniksi, rutkasti pidemmäksi vain ja tulokseksi syntyneen vauvan ja oman kropan jäljet synnytyksestä. Tuntematon roplaa kroppaani. Niin gynegologillakin. Eipä tuo haittaa, roplatkoon nyt, se on siihen tottunut ja lopputulos on tärkeintä, ja mikäs tässä ollessa, itseenihän ei satu. Eli omalla kohdallani tuntematon ihminen ei ole ongelma. Entä jos tarvitaan monta tuntematonta? No sitten on vähän inhottavampaa, se on jo hiukan epämukava ajatus. Mutta jos ne tekevät työnsä ja auttavat minua niin menköön nyt, eihän minua satu. Eli sekään ei aiheuta omalla kohdallani pelkoa. Entä jos vauvan terveys on vaarassa? No, itse en osaa asiaa edistää, toivon vain että tekevät parhaansa vauvan eteen ja teen kyllä kaiken mitä kehotetaan. Sitäkään en siis varsinaisesti pelkää. Entä jos itselleni jäisi jälkivaurioita? Pienet eivät kovin paljon haittaisi. Isommista sitten selvittäisiin päivä kerrallaan vaurioiden vaatimalla hoidolla ja katsottaisiin mikä lopputulos olisi vuosien kuluttua, toivottavasti mahdollisimman hyvä. Hankalat vauriot olisivat varmasti todella ikäviä, ja ne ehkä aiheuttavat omalla kohdallani myös jonkinverran pelkoa. Mutta ei ratkaisevan suurta. Entä muuttuva keho? No, sen suhteen ajatukset ovat hyvin sekalaiset, oma kehoni se on, muiden mielipiteillä ei ole väliä, upeaan temppuun kehoni pystyy, mutta tietysti olisi mukava niitä lempihousuja vielä joskus pitää, mukavahan olisi jos keho hyvin palautuisi, mutta vauva on ehdottomasti tärkeämpi kuin entinen keho. Aika sekavaa. Mutta pelkoa se ei omalla kohdallani aiheuta. Entä jos kuolen? No, voinhan jäädä jonain päivänä auton allekin. Joskus kuolema on joka tapauksessa edessä. Mutta eipä se taitaisi nykypäivän länsimaissa synnytyksessä olla todellinen riski. Sekään ei ole minulle todellinen pelon aiheuttaja. Synnytyksen luonnottomuus? No jaa, ihan sama, oli sitten luonnollista tai luonnotonta, ei se muuta sitä että se on Suurta Härdelliä. Ei siis omalla kohdallani pelkoja tästä. En keksi enää muuta kuin sen kivun. Liitetään nyt siihen pidennettyyn gynegologikäyntiin se kipu. (Siinä vaiheessa ja sellaisessa synnytyksessä kun se todella on merkittävää, rauhallisesti käynnistyvän synnytyksen alkuvaiheen tuntemukset voi unohtaa.)  Johan muuttui kuva. Kroppa tuntuu siltä, että tekisi mitä tahansa, jos siitä kropasta voisi päästä ulos edes hetkeksi. Tekisi mitä hyvänsä, että sen kivun saisi lakkaamaan. Jep, tätä pelkään. Onko terve reaktio jossei tällaista pelkää? Millä ihmistä on enemmän peloteltu kautta koko ihmisen olemassaolon kuin kivulla? Mihin muuhun kidutus perustuu? Miksi ihminen varoo ja pelkää (sellaistakin, ettei se vielä vahingoittaisi pysyvästi) tulta, terävää, jäsenten vääntymistä (miehillä potkua sinneniin..)..?  Ihminen pelkää kipua koska se sattuu ja tekee tolkuttoman pahaa, eikö niin? Minusta on täydellisen järkevää ja luonnollista pelätä kipua. Ja vaikka se synnytyksessä on miten "hyvää" kipua, niin minun on vaikea saada evoluution ikuisuuksien aikana muokkaama kroppani uskomaan järkeni ääntä ja tukahduttamaan kaikki vaistomaiset reaktiot koska tämä on nyt "hyvää" kipua. Jep, pelkään kipua. Ja minusta on ollut aina ihmeellisen kummallista, että synnytyspelolle etsitään heti jotain muuta syytä kuin kipu. Että eihän ensisynnyttäjä voi pelätä kipua kun ei ole sitä kokenut? Hullunkurista. Sitten varmaan kukaan ei pelkää kidutustakaan, tai noita edellä mainittuja. Kyllä kipua voi pelätä vaikkei olekaan sitä kokenut, me olemme ihmisiä ja osaamme välittää tietoa toisillemme ja kertoa kivusta toisillemme, emme eläimiä, joiden on koettava kivulias tilanne ensin itse, jotta osaavat varoa tuota kipua aiheuttavaa tilannetta sen jälkeen. Itse asiassa kipuun liittyy myös toinen tekijä, jota pelkään selvästi: pelko itse. Pelkään järjettömästä kivusta aiheutuvaa paniikkia, jonka takia menetän ajatusteni hallinnan ja joudun pakokauhuun. Pakokauhuiset ajatukset, toisin kuin kipu, eivät unohdu helposti ajan myötä, ja ne voivat aiheuttaa paljon harmia pitkän aikaa. Esimerkiksi niin, että vauvaan kiintyminen, vauvaan keskittyminen ja lapsen hoitaminen jopa vuosien ajan voi häiriintyä mieltä vaivaavista ajatuksista synnytyksen pakokauhusta. (Tämä on eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus.)  Tästä päästään jo yhteiskunnalliseenkin ulottuvuuteen, koska lapsen hoito ja synnyttäjän mielenterveys ja tulevat synnytykset ovat vaakalaudalla. Tämä on asia josta ei myöskään kovin paljon mistään kuule, vaikka siitä kuuleminen etukäteen saattaisi auttaa lähes rokotteen lailla. (Ja jos tuollaisia pakokauhutapauksia pystyy kivunlievityksillä vähentämään niin mahtavaa, valtavan hieno asia!!!) (Yleisesti ottaen suosittelisin jokaiselle synnyttäjälle juuri sellaista synnytystä ja synnytystapaa kuin mitä itse haluaa. Kivunlievitys tai lievittämättömyys on jokaisen ikioma asia, eikä siinä voi toinen neuvoa muuten kuin kertomalla, mitkä ovat vaihtoehdot. Joka ikinen synnytys on erilainen, jokaisen synnyttäjän kipukokemus on yksilöllinen, kipu eri synnytyksissä voi erota kuin yö ja päivä eikä synnyttäjän kipua voi ymmärtää kukaan muu kuin synnyttäjä itse. Luota itseesi ja omiin mielipiteisiisi omista asioistasi! http://www.helistin.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=44591&sid=35eae70fe73da27f0cd8e80ed91db76e