No kannattiko?

No kannatti. Olin valmistautunut niin hyvin kuin tuntemattomaan pystyy, mistä johtuen koko operaation eri vaiheet tuntuivat tutuilta. Koin voimakkaasti saavani sellaisen synnytyksen kuin toivoinkin, vauvalle ja minulle turvallisen, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Olen onnellinen, että olen saanut nyt kokea kummankin tavan synnyttää ja molemmat ovat olleet hyviä. Kummassakin on ollut puolensa ja kannattajansa, hyvistä syistä. Itselleni jälkimmäinen, leikkaus, oli lempeämpi. Henkilökohtaisesti jos saisin vielä kolmannen lapsen, haluaisin synnyttää tämän sektiolla. 

Lyhyesti leikkauksen kulusta. Oli ihanaa ja hieman hämmentävää suunnitella synnytys niin tarkasti. Esikoinen ja eläimet vietiin hoitoon jo edellisenä iltana, joten viimeinen ilta oli aikaa rauhoittua tulevaan. Omituista kyllä, sain nukuttua loistavasti yöni. Aamulla aikaisin lähdimme sairaalaan, jossa pääsimme heti valmisteluun. Kätilö oli ystävällinen, samoin muu henkilökunta, peloistani huolimatta. Leikkaava ja anestesialääkäri viittasivat pelkosektioon tyyliin ”eikö sua kukaan saanut järkiinsä”, mutta tähän olin henkisesti valmistautunut. Mikään valmisteluissa ei sattunut, ei tuntunut ikävältä eikä jännittänyt. Hyvä kätilö auttoi paljon omalla reippaalla persoonallaan. Tyhmimmältä tuntui olla kärrättävänä sängyssä leikkaussaliin ja olla ylipäätään ns. palveltavana sängyssä maaten. (Hassua kyllä, kannatan aktiivista synnytystä. Alatiesynnyttäessä halusin kävellä ja olla pystyssä ja aktiivinen niin pitkälle kuin mahdollista. Pidän käsittämättömänä synnyttäjiä, jotka makaavat sängyssä avautumisvaiheen ja ponnistavat makuullaan. Kuten näkyy, asiat eivät siis ole ihan mustavalkoisia…)

Jos valmistelut sujuivat sutjakkaan, se ei ollut mitään leikkaussalin vauhtiin. Olin odottanut kovasti, että tässä synnytyksessä saan olla läsnä ja tietoinen eri vaiheista, toisin kuin alateitse synnyttäessä, jolloin olin niin sumussa kivusta ja ilokaasusta etten muista loppuvaiheista (ja siten tärkeimmistä hetkistä) juuri mitään. Sektiossa olin hyvin tietoinen kaikesta, mutta kokemuksena se jäi toki lyhyeksi. Kaikki oli niin nopeasti ohi. Pöydälle, epiduraali, johtoja ja piuhoja joka puolelle, verho eteen, möyhäämistä vatsan seudulla, kinainen vauva suudeltavaksi, hetkellinen huono olo kohdun puhdistuksen yhteydessä, möyhäämistä, puudutuksen häviämisen yhteydessä koveneva kipu, heräämöön, lääkettä ja kivun häviäminen, mukavaa jutustelua henkilökunnan kanssa, reilun tunnin päästä osastolle. Aikaa meni kokonaisuudessaan reilu pari tuntia siitä kun kävelin sairaalan ovista sisään siihen kun olin osastolla. Sitten sain lapsen syliini ja siihen se liimaantui koko sairaalassa olon ajaksi. 

Olin valmistautunut myös ikäviin puoliin, lukenut kauheimmat nettikeskustelut ja kuunnellut viisaampiani. Onneksi omalla kohdallani todennäköisyydet pitivät paikkaansa ja kaikki meni kuin oppikirjoissa: leikkaus meni loistavasti, kivut olivat kohtuulliset ja suorastaan mitättömät verrattuna alatiesynnytyksen vastaaviin, pystyin helposti vierihoitamaan vauvaa läpi vuorokauden, vauva voi hyvin ja imetys lähti käyntiin ajallaan, kotiuduimme pikaisesti kahden yön jälkeen, arki esikoisen ja vauvan kanssa sujuu mukavasti. Reilu viikko leikkauksen jälkeen ongelmana on muistaa että on ylipäätään kokenut leikkauksen, jottei elä liian huolettomasti.

En silti halua kaunistella tai uskotella, että sektio olisi täydellisen taivaallista lomailua. Ensinnäkin tämä oli minun kokemukseni, jokaisella on omansa ja toisille on sattunut ikävämpiä asioita. Ihan niin kuin toisille on sattunut ikävämpiä alatiesynnytyksiäkin. Leikkauspäivänä sattui kovasti ja muutamana päivänä sen jälkeen melko paljon. Siksi söin lääkkeitä runsaasti niin kauan kuin siltä tuntui. Kotona oli vaikeaa löytää riittävän löysiä vaatteita ja kombinaatio leikkaushaava-jälkisupistukset-ummetus-nouseva maito ja kipeät nännit-yskähdykset-mahaan iltaisin piikitettävä verenohennuslääke olivat hetkellisesti aika paljon ikäviä tuntemuksia samalle vartalolle. Vauvan hoito sujui hienosti, mutta esikoiselle oli ensimmäisen viikon ajan haastavaa tarjota riittävästi hellyyttä kun syli on täynnä vauvaa tai haavaa. 

Alatiesynnytys oli nopeahko, erittäin kivulias ja melko ahdistava monin tavoin. Epiduraalista ja lääketieteellisestä näkökulmasta onnistuneesta luonteestaan huolimatta. Se oli myös voimakkaampi, ennakoimattomampi ja mieleenpainuvampi. Se oli kiinnostava, ravisuttava, aktiivinen, järkyttävä, pelottava, hellyttävä, helpottava, ajatuksia herättävä, tunteita nostattava, hyvä ja huono, omalla tavallaan. Se oli hirveän paljon kaikkea. Siitä kesti toipua henkisesti ja fyysisesti viikkoja, jollei kuukausiakin. Olen onnellinen että sain esikoiseni niin. 

Sektio oli nopea, hieman kivulias ja aika miellyttävä. Se oli ennalta suunniteltu, turvallisen oloinen ja kliininen. Siitä ei oikeastaan ole paljoa sanottavaa, se oli niin kuin ajattelinkin sen olevan. Lyhyt leikkaus jonka jälkeen pääsin hoitamaan vauvaa. Vaikka lääkärit muuta väittävät, minulle se oli helppo tapa saada lapsi. Olen hyvin onnellinen että sain kakkoseni niin.

Olen edelleen sitä mieltä, että kokemieni kahden synnytystavan lisäksi on olemassa kolmas tapa: mahdollisimman luonnollinen synnytys. Jos haluaisin kolmannen lapsen ja jos olisin rohkea, haluaisin ehkäpä kokea myös sen. Lähinnä siksi että arvoni ja ajatukseni ovat eniten sen puolesta. Myönnän kuitenkin auliisti heikkouteni, epäluottamukseni itseeni, kivun pelkoni, hallitsemisen tarpeeni ja monet muut ongelmani ja siten tiedän, etten luultavasti loppusuoralla uskaltaisi sitä kokeilla. Harmi sinänsä.

Jätän blogini nyt tähän. Tästä on ollut itselleni hurjasti hyötyä, toivottavasti myös muille. Ennen kaikkea toivon että olen onnistunut herättämään ajatuksia, puolesta ja vastaan. Toivon kaikille blogini lukijoille hyviä synnytyksiä, itse valitsemallaan tavalla.

Hyviä artikkeleita

Alla olevat Duodecim -lehden artikkelit koskevat lähinnä synnytyspelkoa. Niissä on paljon mielenkiintoista pohdittavaa, suosittelen tutkailemaan tarkemminkin.

Itseäni on matkan varrella käynyt harmittamaan kovasti se, että äidin toiveesta tapahtuvista elektiivisistä sectioista (sectio/sektio, keisarileikkaus/keisarinleikkaus...?) ei puhuta missään. Siis muista kuin pelkosektioista. Aihetta ei myöskään ymmärtääkseni ole Suomessa juuri tutkittu, millään tasolla. Ainakaan en ole itse törmännyt kuin muutamaan ohimennen mainittuun kommenttiin koko aiheesta. Ulkomailla aihetta on toki käsitelty julkisestikin melko paljon. Suomessa koko synnytyskeskustelu on.. no, yksioikoista ja kritiikitöntä propagandaa.

Viittasin aiemmin tilastoihin, joiden mukaan pelkosektion saaneiden naisten keski-ikä on yli 34 vuotta ja jotka ovat n. kolme kertaa useammin korkeakoulutettuja kuin muut synnyttäjät. Tähän tilastoseikkaan ja omiin kokemuksiini pohjaten veikkaisin, että kaikki pelkosektion saaneet eivät ole todellisuudessa "pelon" vuoksi sektioituja. Voin toki olla väärässäkin, mutta luulen, että monet pelkosektion alle määritellyt naiset ovat todellisuudessa halunneet sektion samantyyppisistä syistä kuin minäkin: koska kokevat sektion turvallisemmaksi vauvalle, koska haluavat varman, selkeän ja hallitun synnytyksen, koska eivät usko perinteisiin alatiesynnytyspropagandistien väitteisiin luonnollisuudesta ja minimaalisista riskeistä, koska eivät näe kivun kokemista äitiyden välttämättömänä osana eivätkä idolisoi alatiesynnytystä, koska pitävät oikeutenaan päättää omasta vartalostaan modernin yhteiskunnan ja tasa-arvon mukaisesti tai muusta vastaavasta syystä. Olen varma siitä, että todellisia sektion takana piileviä syitä on muitakin kuin synnytyspelko. Mitenkään sinällään sitä pelkoa itsessään väheksymättä.

Mikäli sektiotoiveen taustalla ovat muut syyt kuin synnytyspelko, pelon hoito sype-keskusteluilla on hukkaan heitettyä. Se, että synnytyspelko on nyky-Suomessa ainoa fysikaalisten syiden lisäksi hyväksyttävä syy saada sektio aiheuttaa luonnollisesti sen, että mistä tahansa syystä sektiota toivova äiti määritellään synnytyspelkoiseksi joko omasta tahdostaan tai lääkärien puolesta. Mikä puolestaan vääristää tilastoja ja toisaalta ohjaa keskustelua ja tutkimusta vääristyneeseen suuntaan.

Esimerkkinä minä itse. Minä jouduin tolkuttamaan monelle ammattilaiselle miten paljon pelkään synnyttää, jotta sain sektioni. Kävin läpi psykologit, kerroin ahdistuksistani, itkin ja paasasin miten kamala edellinen synnytykseni oli. En ehkä ihan täysin valehdellut, mutta en kyllä puhunut tottakaan. Vääristelin totuutta, esitin näkemykseni yhden kapean puolen ja jätin monta tärkeämpää asiaa kertomatta. Todellisuudessa syyt olivat ihan jossakin muualla, mutta en uskaltanut luottaa että mielipiteitäni kuunneltaisiin. Siksi tilastoissa olen nyt pelkosektion saanut, vahvan synnytyspelon vuoksi. Ärsyttävää. En minä olisi halunnut huijata ketään, mutta toisaalta halu saada sektio oli vahvempi kuin halu puhua täydellistä totta.

Tässä asiassa ei kuitenkaan edistytä mihinkään, ennen kuin koko kenttä suvaitsee nähdä muitakin totuuksia kuin sen yhden ainoan. Toivottavasti uudet sukupolvet rikkovat vanhat konventiot ja uskaltavat kyseenalaistaa jääräpäiset näkemykset. Toivon että rohkeita pioneereja löytyy niin lääkäreistä, kätilöistä kuin tutkijoista. Ehkä kuitenkin ennen kaikkea äideistä.


Synnytyspelkoa kannattaa hoitaa:
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo92859&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=haku&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_hakusana=keisarileikkaus

Synnytyspelot ja niiden hoitaminen:
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo91649&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=haku&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_hakusana=keisarileikkaus

Synnytyslääkärit synnytyksiä ”räätälöimään”:
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo90086&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=haku&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_hakusana=keisarileikkaus

Raskaus ja synnytys Suomessa:
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo80462&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=haku&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_hakusana=raskaus+ja+synnytys

Yleistä infoa:
http://www.tervesuomi.fi/fi/julkaisu/11654

Pelko pois, sinä saat sektion

Tulin, vaadin, sain. Ei se ihan helppoa ollut, mutta ei ehkä loppujen lopuksi myöskään niin kamalaa ja vaativaa kuin luulin. Suurin taistelu on käyty oman pään sisällä, että mitä jos ne ei sitten kuitenkaan sitä myönnä ja mitä jos ja jos. Vaikka alusta asti olen tiennyt että kyllä ne myöntävät, kunhan en lannistu. Toisaalta uskon että tästä kaikesta päänsisäisestä työstä on ollut hyötyä runsain mitoin. Voin vähintäänkin rehellisesti ja itseeni tyytyväisenä todeta, että olen valmistautunut sektiooni niin kiitettävästi kuin etukäteen voi. Loppu on minusta riippumattomista tekijöistä kiinni ja sitä ei kukaan voi etukäteen ennustaa.

Aiheesta meuhkaaminen ystäville, tutuille ja tuntemattomille, blogin kirjoitus ja epätoivoinen tiedon etsintä on jotenkin ihan sumentanut käsitykseni siitä, miten tämä sektiopyyntöprosessi on oikeasti mennyt. Siis: Sanoin neuvolassa heti ensi käynneistä lähtien että haluan synnyttää sektiolla ja minun lienee syytä mennä pelkopolille, sillä muita tapoja pyynnön toteuttamiseen ei Suomessa ole. Neuvolan täti kirjoitti lähetteen n. puolessa välissä raskautta. Kävin kerran pelkopolikätilöllä, kolme kertaa lääkärillä, kerran psykologilla ja kerran psykiatrilla. Ensimmäisen raskauden aikana olin käynyt kaksi kertaa pelkopolikätilöllä, kerran psykiatrisella sairaanhoitajalla ja kerran psykiatrilla. Lisäksi olen käynyt vajaan vuoden terapiassa. Nämä kontaktit ja ammattilaislausunnot olivat lääkäreillä tiedossa. Viimeinen lääkärin tapaaminen oli viikolla 35+6, jossa kävimme vielä lyhyesti eri puolia läpi, psykiatrian puolen lausuntoja ja niiden mahdollista vaikutusta synnytykseen, jänkkäsimme vähän tyyliin ”eiks nyt kuitenkin…” ja lopulta lääkäri totesi ystävällisesti että vaikka hän toki toivoisikin että synnyttäisin alateitse, ei tässä ole mitään järkeä käydä kinaamaan. Ja määräsi minulle sektiopäivän. Asia meni niin kuin sen pitäisikin mennä.

Sinulle, jolla taistelut ovat vielä kesken:

Palaan omakohtaisen kokemukseni perusteella alkuperäiseen, luottavaiseen ajatukseeni: Jos haluat synnyttää sektiolla, valmistaudu hyvin argumentein ja todellisin tiedoin aiheesta ja pidä pääsi. Sinä saat sektion 100% varmasti, jos olet asiasta itse varma. Henkilökohtaisena neuvona antaisin lisäksi, että lääkärien kanssa ei ehkä kannata käydä mouruamaan omista oikeuksista, siihen suomalainen terveydenhuolto ei tunnu olevan ihan vielä valmis. Keskity pelkoihin, ahdistukseen, kertomaan mahdollisimman tarkkaan miltä sinusta tuntuu ja miksi koet, ettet pysty synnyttämään alateitse. Oikeudet torpataan kuitenkin höpöhöpövastuuselityksillä ja puolueellisilla riskitilastoilla, mutta sinun tunteesi ovat uniikit ja ehdottomat. Niitä ei kukaan voi selittää sinulta pois ja niihin vedoten sinä saat sektiosi. Kunhan et lannistu ja lankea hiljaisten hetkien ja ”saat epparin vaikka jo edellisenä iltana” –vakuutteluihin. Ole varma itsestäsi ja toiveestasi ja pidä pintasi loppuun saakka. Sinulla on siihen oikeus, sanoivat muut AIVAN MITÄ TAHANSA.

Jos minun vakuutteluni eivät yksin riitä lohduttamaan ahdistunutta synnyttäjää, toistan itseäni vielä kerran ja viittaan minua kovempiin auktoriteetteihin:

"Hoitopäätöksiin saavat vaikuttaa pelkästään lääketieteelliset syyt. Perustuslain yhdenvertaisuussäännös edellyttää, että henkilö saa tietyt palvelut ja hoidot riippumatta siitä, missä kunnassa hän asuu."  Valvira

"Synnytyspelko on yksinään riittävä keisarileikkauksen syy.” Ylilääkäri, naistentaudit ja synnytykset, tulosyksikön johtaja, naisten- ja lastentaudit, HUS Hyvinkään sairaala

Keisarinleikkausten määrä kaikista synnytyksistä (koko Suomi): 13,0 - 24,9 %.
Pelkosektioiden määrä kaikista synnytyksistä (koko Suomi 2005): 0,2-3,0%.
Pelkosektioiden määrä kaikista keisarileikkauksista (HYKS 2005): 6,5-11,8%.
Pelkosektioiden määrä kaikista keisarileikkauksista (koko Suomi): 1,8-8,1%.
Kaiken kaikkiaan vuonna 2005 tehtiin HYKS:n synnytyssairaaloissa 230 keisarileikkausta synnytyspelon takia.
Ensisynnyttäjien osuus HYKS:n synnytyssairaaloissa synnytyspelon vuoksi keisarileikkauksella synnyttäneistä oli noin 40 %. (ts. pelkosektioiset eivät ole ainoastaan epäonnistuneen aiemman synnytyksen ”uhreja” ja tähänkin on lääkärin turha vedota)

Minun oikeudentajullisen järkeni mukaan jos joku on saanut keisarileikkauksen synnytyspelon johdosta ja perustuslaki edellyttää, että saat samat palvelut ja hoidot kuin hän, sinun tulee saada sektio, jos sinulla todetaan synnytyspelko. 

Synnytyspelko puolestaan on täydellisen subjektiivinen tunne ja siten vain ja ainoastaan synnyttäjän itsensä todettavissa. Kukaan muu ei voi sanoa, ettetkö sinä tuntisi voimakasta synnytyspelkoa, ei kukaan. Jos mietit itse mitä synnytyspelko lääketieteellisesti on, tässä joitain määritelmiä:

Synnytyspelko voi olla myös lääketieteellisenä keisarileikkauksen aiheena, jos alatiesynnytys tuntuu mahdottomalta asianmukaisesta hoidosta huolimatta. Tällöin päätöksen tekee hoitava lääkäri perehdyttyään potilaan synnytyspelon taustoihin ja luonteeseen. Jossain tilanteessa keisarileikkaus on parempi vaihtoehto kuin pakotettu alatiesynnytys, joka altistaa hankalalle psyykkiselle traumatisoitumiselle.

Synnytyspelko varjostaa odotusta, häiritsee synnytykseen ja vanhemmuuteen valmentautumista sekä vaikuttaa synnytyksen jälkeiseen aikaan.

Synnytyspelko ilmenee painajaisina, ahdistuneisuutena ja paniikkikohtauksina.

Synnytyspelosta kärsineillä on usein vaikeuksia vanhemmuudessa ja varhaisen vuorovaikutuksen muodostamisessa vastasyntyneeseen sekä lisääntynyt riski sairastua lapsivuodemasennukseen.

Usein synnytyspelko ilmenee toiveena saada synnyttää keisarileikkauksella.

Pohjoismaissa synnytyspelon käsite ja hoito vakiintuivat jo yli 10 v.sitten. 

 (että ei tää ihan uusi juttu pitäisi olla yhdellekään lääkärille…)

(Lähde: ks. blogin kohta Tieteellistä tutkimusta synnytyspelosta)

Kaikesta tässä toitottamastani huolimatta valmistaudu sype-keskusteluihin hyvin. Älä panikoi. Lääkärien kannalta olennaista on, että vakuutat olevasi tietoinen seuraavista asioista:

• sektion komplikaatioriskeistä
• sektion tilastollisista ongelmista vrs. alatiesynnytys
• sektiohaavan parantumisen hitaudesta ja sen aiheuttamista ongelmista
• lapsenhoidon ja mahdollisen aiemman lapsen hoidon haitoista
• aivan satavarmasti kaikesta siitä, mitä asiaan voi liittyä ja mitkä seikat päätöksessä tulisi ottaa huomioon
• että tarvitset terapiaa pelkojesi käsittelyyn eikä pelkoa hoideta veitsellä
• että kätilöt ja lääkärit ovat yrittäneet saada sinut synnyttämään alateitse, sillä he suosittelevat sitä lapselle ja äidille turvallisempana ja että sinä näistä saamistasi tiedoista huolimatta ja heitä kuunneltuasi , asiaa mietittyäsi ja heidän ammattitaitoaan kunnioittaen päätät silti haluavasi synnyttää sektiolla.

Jos edelleen jostakin hyvin omituisesta syystä keskustelu lääkärisi kanssa ei tuota toivottua tulosta, suosittelisin vaatimaan selkeitä perusteita sektiopyynnön kieltoon kirjallisesti. Tällöin sinulla on jotain kättä pidempää jos haluat viedä asian eteenpäin. Vaikka se välillä siltä tuntuu, lääkäri ei ole jumala, jonka sanaa ei voisi kyseenalaistaa. Hän ei ole automaattisesti aina oikeassa, vaikkakin toki usein.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, potilasasiamies, muistutus johtajaylilääkärille ja kantelu Valviralle ovat jokaisen potilaan tukena ongelmatilanteissa. Lisäksi terveydenhuoltoa ohjaavat ja valvovat muun muassa oman kunnan sosiaali- ja terveysjohtaja, sosiaali- ja terveysministeriö, THL, TTL, FIMEA, eduskunnan oikeusasiamies, oikeuskansleri, tietosuojavaltuutettu, potilasvakuutuskeskus PVK, potilasvahinkolautakunta, kuluttajaviranomaiset ja poliisi. Jos ei muuta, näistä tiedoista on ainakin itselleni ollut henkisesti tukea: en ole yksin.

Silti suurimman tuen olen itse saanut läheisiltäni. On hämmästyttävää, miten moni ymmärtää, kunnioittaa ja on myötätuntoinen, jos vain uskaltaa sanoa tunteistaan ääneen, häpeilemättä ja rehellisesti. Toivoisinkin että jokainen äiti puhuisi peloistaan ja ajatuksistaan entistä avoimemmin, vähintäänkin lähipiirilleen. Tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus ovat suurimmat syyt negatiiviseen suhtautumiseen ja millä niitä muutetaan, jos oma mielipide vaietaan kuoliaaksi? Älä häpeile, on ihan ok pelätä ja ihan ok sanoa se ääneen.

Tiivistelmä: mitä ja miksi

Kopioin tähän mielestäni hyvin tiivistetyn tekstin aiheesta. Teksti on aiemminkin mainitsemani brittitoimittajan, Pauline McDonagh Hullin vetoomuksesta, joka on syntynyt tämän kirjoittaman blogin yhteyteen, aiheenaan elektiivinen sektio äidin toiveesta. Joskus kun mietin itsekin että mitä tässä nyt vauhkotaan, niin tällaiset lyhyemmät tiivistelmät helpottavat kasaamaan ajatuksia...

"We now know that much of the data pointing to negative cesarean birth outcomes largely relates to emergency surgeries and planned surgeries performed for medical reasons; the risks for a healthy woman planning surgery are less severe and not demonstrably greater than attempted vaginal delivery for women planning small families. Nor are major fetal risks demonstrably greater when delivered at 39-40 weeks.

Similarly, it is also increasingly evident that planned cesarean finances are not equal to emergency procedures (the costs of which largely belong with the planned vaginal deliveries' account), and that a more exact calculation of planned vaginal delivery and planned cesarean delivery cost and outcomes would be useful.

Just as there are women who choose to deliver their babies at home, there are also women at the other end of the choice spectrum for whom planned surgery is their preferred birth plan, and increasingly, obstetricians are supporting their choice. However, many public health groups, insurance companies and individual hospitals - preoccupied with reducing a rising national cesarean rate linked more to increasing maternal age, incidence of obesity and repeat cesareans than to maternal request - are discouraging and even refusing cesarean choice.

Contrary to some of the more negative media interpretations, these women are not seeking to schedule surgery around their pedicures and manicures (it's an insult to women and indeed the doctors who deliver their babies to suggest that), but rather to ensure (in their opinion) the safest outcome for their babies and themselves. For some, there is no medical indication (they have simply evaluated the risks and benefits of both vaginal and cesarean delivery and chosen the potential outcomes most acceptable to them), while for others, they may be diagnosed with tokophobia or have endured a previous traumatic delivery."

(http://www.gopetition.com/petitions/prophylactic-cesarean-delivery.html)

Valinnan oikeutus

Mielenkiintoisena näkökulmana voidaan pitää myös naisen oikeutta päättää omaa kehoaan koskevista asioista. Nykyään useissa länsimaissa nainen voi vapaasti estää ei-toivotun raskauden ja päättää, jatkaako vahingossa alkanutta raskautta vai ei. Onko naisella siis oikeus myös päättää, millä tavoin hänen lapsensa syntyvät? Naisen tulisi ainakin saada mahdollisuus keskustella synnytystavasta hoitavan lääkärin kanssa. Kuitenkaan synnytystapaa ei voida nähdä asiana, jonka potilas voi vain valita, vaan päätöksellä tulisi olla hyvät lääketieteelliset perustelut. Aiheeseen liittyy naisen kehon lisäksi asioita, jotka eivät kosketa vain naista itsestään vaan myös syntyvää lasta, mahdollisia myöhemmin syntyviä sisaruksia, sairaanhoitoa ja koko yhteiskuntaa. Oikeana motivaationa ehkäisylle ja raskaudenkeskeytykselle voidaan nähdä sekä lapsen että äidin parempi elämä lapsen syntyessä toivottuna. Keisarileikkaukseen tällaista asiaa ei kuitenkaan liity. Asia on pikemminkin päinvastoin. Äidin hoitamaton synnytyspelko häiritsee lapsivuodeajan onnea ja heikentää varhaisen vuorovaikutuksen onnistumista. Vakavampien komplikaatioiden yhteydessä seuraamukset voivat olla toki vielä merkittävämmät (Saisto ja Halmesmäki 2003). Siten voitaneen pitää aiheellisena keskustelussa kuulluksi tulemista sekä oikean tiedon ja tarvittaessa hoidon saantia. (Rouhe, Halmesmäki, Saisto, 2007, Duodecim)

Hmmm. Tätä olen miettinyt kovasti. Painotan itsekin asiassa kuin asiassa kokonaisuuksia, mittasuhteita ja näkökulmien merkitystä, mutta nyt palaan monesti pohtimaan olenko itse ymmärtänyt sektiotoiveen kaikkia vivahteita. Olenko itsekäs ja pyrin epärehellisesti manipuloimaan itseäni ja ympäristöäni epätotuuksilla, näkemällä tietoisesti vain tietyt seikat VAI olenko sellaisen asian äärellä, jossa ei ole lopullista totuutta, ainoastaan monta yhtä painokasta vaihtoehtoa? Itse näen, tietenkin, asian jälkimmäisellä tavalla. 

Uskon todella, että olemme synnytystapakeskustelussa muutosten äärellä ja naisen valinta tulee olemaan paljon nykyistä merkityksellisempi seikka synnytyksen suunnittelussa tulevaisuudessa. Jos ajatellaan synnytyksen hoitoa miltä tahansa kantilta, se on muuttunut radikaalisti viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana. Naisen kunnioitus, kivun hoito, asenne synnytykseen kokemuksena, vastasyntyneen hoito (ajatelkaa: 80-luvun alussa tiede ei ollut vielä todistanut että vastasyntynyt kokee kipua, sikiöstä puhumattakaan), tunteiden merkitys, äiti-lapsi-suhteen merkitys, imetys ja moni moni muu asia on kehittynyt, muuttunut ja vaihtunut. Miksei siis tämä? Onhan jo elektiivinen sektio pelosta tai äidin toiveesta johtuen melkoisen uusi juttu, samoin luomunäkemyksen vahva kasvu ja painoarvo. 

Mutta siis tuohon viittaamaani tekstiin. Naisen keho on ilman muuta selvä juttu. Siitä pitäisi naisella itsellään olla viimeinen sana, MIKÄLI se ei vakavasti vaurioita muita. Eli syntyvää lasta, mahdollisia myöhemmin syntyviä sisaruksia, sairaanhoitoa tai koko yhteiskuntaa. 

Syntyvää lasta en näkisi ongelmaksi. Tilastojen varjossa sektio vaikuttaa edelleen lapselle turvallisemmalta vaihtoehdolta. Mahdolliset puutteet esim. varhaisessa vuorovaikutuksessa ovat marginaaliset verrattuna lukuisiin päätöksiin, joita äiti tekee ensituntien jälkeen. Itsehän väitän, että esim. perhepedissä nukkuminen on lapselle tärkeämpää pitkällä tähtäimellä kuin se, saako se viettää elämänsä ensimmäiset kaksi tuntia äidin vai isän paidan sisällä. 

Mahdolliset myöhemmin syntyvät sisarukset ovatkin kinkkisempi juttu. En osaa ottaa kantaa tilastoihin, joihin en ole perehtynyt. Itse näkisin, että jos suunnittelisin 8-lapsista suurperhettä, en ehkäpä toivoisi sektiota esikoisesta lähtien. Ehkä. Ainakin ottaisin asioista tarkasti selvää ensin.

No sairaanhoito ja tässä yhteydessä niputettuna koko yhteiskunta. En ole ihan varma mitä kirjoittajat tällä tarkoittavat. Ammattilaisten auktoriteetin kyseenalaistamista ja sen riskejä, taloudellisia tekijöitä, synnytyksen medikalisoitumista vai mitä? Olen näitä tekijöitä pohtinut jo aiemmin, joten en paneudu niihinkään sen tarkemmin nyt. Äidin päätös valita 1% tai 4% riskit ei varmasti horjuta lääkärien päätösvaltaa tai asemaa. Terveydenhuollon taloutta ei muuta suuntaan eikä toiseen se, valitseeko 1000 vai 1500 äitiä sektion. Synnytys on joka tapauksessa niin järjettömän medikalisoitunutta, että se, tapahtuuko lopullinen synnytys nykyisellä alatiemetodilla vai sektiolla, on kärpäsen kakkaa. En ylipäätään onnistu löytämään sairaanhoidon ja yhteiskunnan sektorilta mitään sellaista tekijää, joka mittakaavassaan olisi merkityksellisempi kuin se, minkälaisen alun äidin ja lapsen vuosikymmeniä jatkuva suhde saa. 

Kirjoittajat väittävät, että ”Oikeana motivaationa ehkäisylle ja raskaudenkeskeytykselle voidaan nähdä sekä lapsen että äidin parempi elämä lapsen syntyessä toivottuna. Keisarileikkaukseen tällaista asiaa ei kuitenkaan liity. Asia on pikemminkin päinvastoin. Äidin hoitamaton synnytyspelko häiritsee lapsivuodeajan onnea ja heikentää varhaisen vuorovaikutuksen onnistumista.” Siis mitä ihmettä taas. Miten niin keisarileikkaukseen ei liity ”tällaista asiaa”? Mitä asiaa? Sitä että lapsen ja äidin elämä on parempaa keisarileikkauksella? Siis ihanko nyt ammattilaiset tässä kirkkain silmin taas väittävät, että on parempi pakottaa äiti vastoin tahtoaan alatiesynnyttämään kuin myöntää tälle toivottu sektio? Mikä helvetti siinä mystisessä alapäässä on niin jumalaista, että sen käyttäminen luo automaattisesti äidille ja lapselle täydellisen elämän? Jotenkin tuntuu että tässä on mennyt puurot ja vellit pahasti sekaisin. Turvallisuuden tunne, pelottomuus ja luottamus henkilöstöön ovat satavarmasti tärkeimpiä indikaatioita hyvään synnytyskokemukseen ja siten myös hyvään alkuun lapsen hoidolle, ei se putkahtaako napero mitä kautta ilmatilaan. 

Sinänsä olen toki samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että äidin hoitamaton synnytyspelko häiritsee varmasti onnea ja heikentää vuorovaikutussuhteen onnistumista. Mutta alatiepakottamisellako se sitten poistetaan? Vai syyttävällä ja pelottelevalla sype-keskustelulla jonka jälkeen äiti ei enää uskalla väittää vastaan? Vai ilmaisemalla julkisesti, että vaihtoehtoja on tasan yksi ja jos on päässä vikaa niin kyllä se pitää kuntoon saada ennen synnytystä? Varmaan joillakin synnytyspelko saadaan hoidettua yksinkertaisesti kertomalla faktoja ja lupaamalla epiduraalit ovensuussa. Mutta väitän yhä uudelleen, että suurimmalla osalla pelot ovat syvemmällä ja niitä ei yksi tai kaksi kätilön kanssa vietettyä tuntia poista. Jos sektion saaminen auttaa äitiä luottamaan synnytykseensä ja aloittamaan lapsensa hoidon onnellisena, vaikkakin pelot ja ahdistukset vielä pohjalla käsittelemättöminä, eikö se ole sen arvoista? Toivoisin jokaiselta synnytyspelkoisen kanssa toimivalta oikeanlaista fokusta asiaan: ei sillä ole merkitystä kuka on oikeassa ja mitä voi ehkä tapahtua, ainoastaan sillä että äidin ja lapsen suhde saa mahdollisimman hyvät lähtökohdat alkuun. Ja siinä äidin asenne on aika ykkösjuttu. 


Artikkeli kokonaisena: http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo96817&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_frompage=haku&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_hakusana=keisarileikkaus