Olen jostakin syystä ollut aina sitä mieltä, etten halua synnyttää alateitse. Ehkä se perustuu kovaan kivun pelkoon, ehkä siihen että äitini on synnyttänyt minut ja veljeni sektiolla ja pelkäsin että minullakin alateitse synnyttämisessä tulisi vaikeuksia. Ehkä johonkin muuhun, en osaa loppujen lopuksi vieläkään sanoa. Kun tulin ensimmäisen kerran raskaaksi hakeuduin välittömästi pelkopolille koska halusin suunnittelun eli elektiivisen sektion.
Kävin synnytyspelkokeskusteluja pari kertaa sairaalan kätilön kanssa. Mietin eri vaihtoehtoja eikä mikään tuntunut hyvältä, synnytykseen liittyi niin paljon pelkoja ja ahdistuksia. Kätilö ohjasi minut psykiatriselle sairaanhoitajalle ja aloin purkaa pelkoklönttiä ulos itsestäni. Huomasin että suurin osa peloistani ei liittynyt suoranaisesti synnytykseen, vaan ihan muihin asioihin. Pelkäsin hallinnan menettämistä, yksin jäämistä ja hylkäämistä, minun tai vauvan vahingoittumista, kipuakin. Näitä pelkojani aloin purkaa terapiassa.
Miksi sitten päädyin alatiesynnytykseen? En siksi että sype-keskusteluissa minut olisi vakuutettu kyseisen tavan ylivertaisuudesta. Päinvastoin, ärsytys jota nyt täällä puran, alkoi kerääntyä jo tuolloin. Jostakin syystä aloin kuitenkin kaipaamaan tuota pelkäämääni kokemusta, masokisti minussa halusi tietää miltä tuntuisi käydä omilla rajoillaan, testata itseään. Ajattelin ehkä, että osa peloistani helpottaisi kohtaamalla ne äärimmäisessä tilanteessa. Halusin myös yllätyksen, etten tiedä koska vauvani haluaa syntyä. Olin utelias mitä kokemus tekisi minulle ihmisenä, äitinä, naisena, miten se vaikuttaisi parisuhteeseeni ja luottamukseen miestäni kohtaan ja ennen kaikkea miltä se tuntuisi uuden perheenjäseneni suhteen. Halusin tietää, onko se kaikki, hyvässä ja pahassa, kaiken sen puheen veroista. Piste iin päälle oli se, että halusin lapseni heti rinnalleni, erottamattomasti. Siis itsekkäistä syistä kaikki, niin kuin yleensä ihmisen toiminta on.
Synnytys alkoi aamulla vesien menolla, iltapäivällä alkoivat supistelut, pari tuntia sen jälkeen sainkin jo epiduraalin ja pari tuntia sen jälkeen vauva syntyi normaalisti, ilman apuvoimia, ilman kummempia repeämiä. Aikaa meni alle 12 tuntia kokonaisuudessaan, ainoa ongelma oli oikea jalkani joka puutui tunnottomaksi lisälääkkeen voimasta. Ja tietenkin jumalattoman kipeä alapää viikkotolkulla.
Nopea avautuminen sattui ihan mielettömästi, niin paljon että usko niihin omiin rajoihin oli todellakin loppua. Vartalo räjähti joka supistuksella voimakkaammin ja jalat menivät alta, istumassa tai makaamassa kun en suostunut mistään hinnasta olemaan. Epiduraali, tuo ihana asia, auttoi hetkeksi. Lempeämpiä kivunlievityskeinoja en kerennyt kokeilemaankaan, niin nopeasti synnytys eteni. Ponnistuskipuihin lääke ei enää auttanut ja ahdistavinta koko tapahtumassa oli ponnistustarpeen voimakkuus, joka yllätti minut täysin. Oli kammottavaa yrittää pakottaa itsensä hengittämään, kun ainoa mitä halusi tehdä oli ponnistaa lasta ulos.
Kokemus oli kokonaisuudessaan voimakas, kauniisti sanottuna voimaannuttava. En koe itseäni millään tavalla vahvemmaksi, naisemmaksi tai hienommaksi äidiksi tämän suoritteen jäljiltä, mutta koen että se oli itselleni tärkeä itsekkäänä, monipuolisena, monivivahteisena kokemuksena.
Olen puhunut synnytyksestäni paljon, kuten aina teen minulle tärkeistä asioista. Olen käynyt läpi rankkoja ja ihania asioita, tunteita, ajatuksia. Olen kirjoittanut kokemuksen niin rehellisesti ja yksityiskohtaisesti ylös kuin ikinä voin ja lukenut sen monta kertaa läpi. Olen selostanut synnytystäni miehelleni, pohtinut hänen kanssaan detaljeja. Olen katsonut synnytysohjelmia ja verrannut niitä omaani. Olen siis monin eri tavoin purkanut kokemustani ulos ja analysoinut sitä tyypilliseen tapaani niin paljon, että olen sen kanssa sujut.
Hassuinta tässä kaikessa sektiovaatimuksessani on, että koska ensimmäinen synnytykseni meni niin mukavasti, tavallaan haluaisin synnyttää uudelleen alateitse. Nähdä miten se eroaisi ensimmäisestä, miten kokisin sen nyt, osaisinko tehdä jotain ns. paremmin. Osa siitä minusta, joka halusi alatiesynnytyksen ekalla kerralla, haluaisi sen nytkin. Onhan siinä etunsa, en ole sitä koskaan kieltänyt.
Jos minun pitäisi, jos vaihtoehtoja ei jostain syystä olisi, voisin synnyttää uudelleen alateitse. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Kysymys on siitä, että vaihtoehtoja on ja tällä toisella kerralla minä haluan synnyttää lapseni suunnitellulla sektiolla. Eikä sinun tarvitse sitä ymmärtää, ei kenenkään muun kuin minun itseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti